Aikakone-elokuvassa sankariprofessorimme tuleva heila kuolee ja siitäkös syttyy halu muuttaa menneisyyden kulku. Neljä vuotta traagisesta menetyksestä sankariproffamme on rakentanut ihka aidon aikakoneen kuin minkä tahansa vekottimen. Ja kaiken kukkuraksi elokuva on siitä veikeä, ettei se kerro ollenkaan taustoista tai valaise, kuinka kyseinen härveli on rakennettu ja kuinka se toimii. Elokuvaa muutenkin oli hankala katsella, sillä ylipäätänsä ajassa matkustaminen sotii allekirjoittaneen fysikaalisia ja yleisluontoisia käsityksiä vastaan, muutenkin ajatukset menevät täysin sekaisin punniten mahdollisuuksia muutoksiin menneisyyden ja tulevaisuuden tapahtumien kanssa.
Noh, eipä siinä mitään, aikatasojen hypoteesit jätän suosiolla fyysikoille ja matemaatikoille. Nimittäin sankariproffamme huomaa pian, ettei voi muuttaa tulevaisuutta, vaan morsmaikku kuolee toisenkin kerran. Tästäpä proffa keksii suunnistaa tulevaisuuteen löytääkseen vastauksen niinkin kiperään kysymykseen, että miksi mennyttä ei voi muuttaa. Siinä sitten käydään kirjastossa, tarjoillaan alkuteosta kunnioittava viite H.G. Wellsin suuntaan ja ihmetellään, kuinka Kuu on romahtamaisillaan. Lopulta proffamme suuntaa vielä kauemmas tulevaisuuteen ja huomaa joutuneensa masentavien metsäläisten ja rumien örkkien keskelle.
Eli lyhyesti sanoen: Aikakone on roskaa. Ajoittain kylläkin ihan viihdyttävää aivot totaalisesti narikkaan -höystöä, mutta puuduttavaa roskaa kuitenkin. Erikoistehosteet ovat kieltämättä hienosti esillä, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta huonolta käsikirjoitukselta ja lapsellisesti toteutetulta ja liian alleviivaavalta aiheelta. Toisin kuin sankariproffamme aikakone, Aikokone-elokuva ei toimi.
