Jo 30 vuotta ennen kuin Freddy Krueger ja Jason Voorhees mittelivät voimiaan kahden legendaarisen kauhusarjan crossover-leffassa, mätkivät jättihirviöistä makeimmat toisiaan dunkkuun valkokankaalla. Ryminää! Räjähdyksiä! Tiukkaa settii! Tätä kaikkea on Kingu Kongu tai Gojira, vai onko sittenkään?
King Kong Vs. Godzilla on aikamoinen rellestys ja sekametelisoppa leffaksi. Japanilaiset tekijät eivät selkeästi ole olleet aivan varmoja siitä, onko perkauspöydällä maannut lintu vai kala. Filmin näyttelijät vääntelevät naamaansa, laukovat huonoja, siis oikeasti todella tasottomia vitsejä ja mellestävät myötähäpeää aiheuttavalla slapstick-meiningillä tuskastumiseen asti mikä viittaisi siihen, että produktion taso on Tohossa ymmärretty, ja mentaliteetti on ollut vain rahat pois. Lapinlahden lintujen sanoin, ”ei onni kävele luokse, ota se ja juokse!”
Toisaalta taas aina kun filmin nimikkomonsterit pääsevät irti, on tuho ja teurastus mallikasta. Miniatyyripanssarivaunujen papattiammukset eivät edes kutita, pahviset pilvenpiirtäjät jäävät jalkoihin niin että heilahtaa ja yhdestä suusta kirkuva Japaninmaa saa jälleen rumaa kyytiä. Godzilla näyttää ihan samalta kuin ensimmäisessä leffassaan 1954, mutta saa enemmän valkokangasaikaa ja ryskyttää menemään oikein kunnolla. Tämä ikoninen superhirviö selviää siis suurinpiirtein puhtailla papereilla. Miinusta ladataan siitä, että Godzillan vertahyytävää karjaisua on muutettu kimeämmäksi, jotenkin ämmämäisemmäksi. Tässä leffassa Godzilla ei oikeastaan edes karju, vaan se kirkuu. Ei Godzilla saa kirkua!
King Kong (Kingu Kongu) taas on sitten aivan oma lukunsa. Ei siinä, ettäkö tällaiselta puulaakitekeleeltä mitään uskollisuutta alkuperäisille odottaisikaan, mutta leffa ei edes yritä istua Kongin canoniin mitenkään. Kaikkien apinoiden kerrostalon kokoinen kuningas löytyy jälleen joltain kaukaiselta saarelta, jossa kenkälankilla tummaihoisiksi meikattujen japanilaisten näköiset alkuasukkaat taas palvovat sitä Jumalanaan. Kong on ilmeisesti vetäytynyt saarelle viettämään eläkepäiviään ja alkoholisoitunut pahasti, sillä se näyttää olevan huomattavasti huonommassa kunnossa, kuin 30 vuotta aiemmin tapahtuneessa ensiesiintymisessään: se on raihnainen, nuhjuinen, läski ja väsyneen sekä kärsineen näköinen muutenkin. Heti ensimmäisessä kohtauksessaan Kong myös vetää kännit kyläläisten uhrilahjaksi tarjoamista tynnyreistä ja sammuu sitten rysähtäen tonttiin, jolloin tylsistyneen oloiset alkuasukkaat aloittavat välittömästi jumalansa unta tuudittavan palvontatanssin kuorsaavan jättiapinan ympärillä, ilmeisesti aika rutiininomaisesti. Myönnettäköön, että ennen kuin ryyppy hirttää kiinni Kong ehtii pieksemään kansaansa uhkaavan jättiläismustekalan. Ihan cool!
Moninaisten vaiheiden kautta Kong sitten päätyy Japaniin ja tietysti karkaa vangitsijoiltaan jo ennen Tokion satamaa. Suurimman osan leffasta hirviöt mellastavat eri suunnilla, kumpikin omalla tahollaan, ja suurta, leffan nimenmukaista loppumatsia saadaan odottaa aivan luvattoman kauan. Onneksi kumpikin monsteri tarjoilee hilpeitä hetkiä myös yksin. Ja lopussahan kiitos seisoo; voimiensa tunnossa oleva, joskin akkamaisen äänen omaava Gojira kohtaa krapuloissaan hikoilevan ja pahasti juoppohulluuteen taipuvaisen veteraani-Kongin, jolla kestää hetken päästä meininkeihin messiin. Ottelu kestää melkein kymmenen hienoa minuuttia, jotka saivat leffaa tällä kertaa seuranneen arvovaltaisen ja asiantuntevan roskafilmiraadin suorastaan hihkumaan innosta. Vaahtomuovikivet lentelevät, Godzillan tulisyöksy ei jostain syystä sytytäkään Kongin turkkia palamaan ja potkut vyön alle ovat sallittuja tässä klassisessa titaanien taistossa, joka jo yksinään tekee elokuvasta ehdottomasti katsomisen arvoisen. Ehdottomasti elokuvahistoriaan jäävä 1 v 1. Jos leffan tekijöillä olisi ollut mitään tajua juonenkuljettamisesta, näitä kohtauksia olisi ollut useampi ja ne olisi jaoteltu sinne tänne filkan varrelle, johtaen kohti tätä grande finalea. Silloin puhuttaisiin jo viiden tähden leffasta.
Jos vähääkään luulet, että voit pahoittaa mielesi koska klassiset monsterit eivät tässä halpisrallissa olekaan samalla tasolla kuin originaaleissa teoksissaan, tai koska tämä pätkä ei ylläkään (eikä edes yritä yltää) alkuperäisten filkkojen teknisen toteutuksen tasolle niiden syvästä, synkästä inhimmillisyydestä puhumattakaan, kierrä filkka kaukaa. Mikäli haluat virne naamallasi todistaa kahden legendaarisen hirviön rellestystä pahvi-Tokiossa ja sitten hakkaavan toisiaan ihan tosissaan, nosta jalat pöydälle ja pistä leffa pyörimään. Paljon paremman ja hauskemmankin monsterirallin näistä lähtökohdista olisi toki saanut rakennettua, ihan ensimmäisenä pointtina se, ettei niiden paljastamista yleisölle olisi todellakaan tarvinnut odottaa puolen tunnin ajan. Mutta toisaalta, paljon surkeammankin leffan näistä aineksista olisi voinut keittää. Tohdin jopa väittää, että tänä päivänä satojen miljoonien budjetilla valmistuessaan näiden legendojen kohtaaminen olisi pelkkää tylsää, hajutonta ja mautonta tietokone-efektimössöä. Mitään edellä mainituista tämä leffa ei todellakaan ole, vaan teos sisältää aitoa ja kouriintuntuvaa B-luokan monsterimeininkiä, niin hyvässä, kuin pahassakin.
PS. Arvostelu on kirjoitettu alkuperäisen japanilaisen ja japaniksi puhutun, ei jenkkien ilmeisesti täysin erilaiseksi leikkaaman / dubatun version perusteella.
