Jep, myönnetään: Martin Brest on juuri se jannu, jonka viimeisin, ja kenties viimeinen, leffa on nimeltään Gigli. Onneksi Beverly Hills kytästä (1984) on pitkä matka Gigliin (2003), ja välille mahtuu mm. vuoden 1992 loistokas remake Naisen tuoksu.
Sekin on myönnettävä, että Naisen tuoksu on pelottavalla tavalla 80- ja 90-luvun taitteen tuote. Chris O’Donnellin nörttihabituksesta alkaen ja yleisotteeseen päätyen. Ja jälleen tulee se Onneksi, joka löytää leffan ylle muutakin kuin flanellipaitojen kultakautta enteilevän ajanhavinan. Nimittäin Al Pacinon mitä todennäköisimmin hienoimmassa roolissaan, annoksen italialaiselta glamourilta haiskahtavaa kirjasovitusta (Giovanni Arpinon teksti) sekä Thomas Newmanin musiikin, joka maalailee sangen mahtipontisia draamatunnelmia. Viimeisin lähinnä tosin Newmanin monesti samankaltaisten sävellysratkaisujen takia. Palasensahan mestarin sävelarkistoista ovat saaneet niin American Beauty, Vihreä maili kuin Mullan alla.
Naisen tuoksu kietoutuu Eversti Frank Sladen mielenkiintoisen hahmon ympärille kuin illan kiehtovimman naisen parfyymi illallisilla. On paha sanoa, kuinka iso osuus päähahmon voimasta ja jämäkkyydestä tulee siitä, että Al Pacino mökää oikeassa kohdassa oikein kovaa, mutta kyllä sokea herra Slade on vähintään ysäritasolla mitattuna elokuvan suuria hahmoja. Mahdollisesti tuo ikääntyvä ja hankala herrasmies yltää puoliksi sovinistisine, ja puoliksi palvovine naismääritelmineen vielä korkeammalle.
Myönnytyslinjalle jouduttua, sieltä on hankala kömpiä ylös: joten voi siis myöntää, että O’Donnellin keskeiseksi aiottu opiskelijahahmo opasasemassaan on pelkkää tuulenhavinaa puissa, aivan kuten moni muukin suoritus. Mutta pääasia on siinä, että Alin äänihän se ne lehdet pistää havisemaan. Tanssimaan tangoa. Puhki kuluneessa oikeussalityylisessä loppuratkaisussakaan ei olisi henkeä tai tunteenpaloa, jos ei yksi ääni kohoaisi koulun vanhoillisen ja turtuneen ilmapiirin yli.
Naisen tuoksu ei viidentoista vuoden jälkeen ole aivan sitä mahtavuutta tai aistikkuutta, minkä mieli sille oli vuosien saatossa muovannut. Myös remake-asetelma luo kysymyksiä siitä kuinka paljon Brest vain kopioi jo luotua uuteen ympäristöön. Upea Naisen tuoksu silti on. Nuori, aloitteleva Philip Seymour Hoffman nostattaa Pacinon jalanjäljissä outoa ristiriitaista fiilistä. Al mekkaloi Oscar-patsaan itselleen suvereenisti, ja sokean maailmassa sanailu on sopivan katkerasta suloisenmakeaan yltävää.
