Kuten kaikki tietävät, Al Pacino ei koskaan esitä roolihahmoaan. Hän esittää aina joko rikollista tai moraaliltaan kyseenalaista poliisia, ja hänen roolihahmonsa kirjoitetaan sitten jompaankumpaan muottiin. Jon Avnetin ohjaamassa trillerissä 88 minuuttia nähdään Pacino lain kummallakin puolella keikkuvana FBI-agenttina. Ei mitään uutta auringon alla siis, varsinkin kun homma etenee koko elokuvan ajan minuutilleen ”Näin ohjaat trillerin” –opaskirjan neuvojen mukaisesti.
Jack Gramm (Pacino) on siis opettaja-oikeuspsykiatri joka vajaa kymmenen vuotta aiemmin vaikutti todistuksellaan olennaisesti siihen, että oikeus lähetti sarjamurhaajapsykopaatti Jon Forsterin (McDonough) vankilaan. Mutta kaikki ei ehkä ole sitä miltä vaikuttaa, kuten vihjaisivat sitkeät väitteet siitä että Gramm passitti Forsterin putkaan henkilökohtaisen kaunan vuoksi. Nyt Forsterin olisi oikeuden päätöksellä aika kohdata luojansa, mutta samassa Forsteria matkivien rikosten aalto alkaa. Onko murhaaja Forsterin apuri, jonka tavoitteena saada oikeus uskomaan, että tämä oli viaton, vai oliko tämä viaton oikeasti? Entä mikä on Grammin osuus tapahtumiin? Näitä asioita jännitetään enemmän tai vähemmän kiinnostuneina sen jälkeen, kun Grammin uhataan kuolevan 88 minuutin kuluttua.
88 minuutin heikkous on sen ennalta-arvattavuus. Loppuratkaisun arvaa ensimmäisen puolen tunnin kuluessa, joten jännite jää vähäiseksi väkivaltaisempia kohtauksia lukuun ottamatta. Toinen silmiinpistävä piirre on leffan kliseisyys. Tai no, pikemminkin pitäisi kai sanoa muodikas, mutta jysähtävien ääniefektien säestämät nopeat leikkaukset, vähintään yksi homoseksuaalinen päähenkilö, kännykällä uhriaan kiusaava murhaaja ja kidutusporno (vaikka sitten K–15-ikärajan puitteissa, kuten tässä tapauksessa) ovat hyvin todennäköisesti niitä piirteitä, joiden kahdenkymmenen vuoden kuluttua katsotaan olleen 2000-luvun alun trillereille niitä kaikkein pakollisimpia piirteitä. Kenties Quentin Tarantino tai joku hänen seuraajansakin vielä käyttää niitä jossain elokuvassa, kuka tietää.
Jos kliseistä ja ”mysteerin” ajoittaisista ilmiselvyyksistä pääsee ylitse tai niitä ei huomaa, avautuu katsojalle ihan kiva trilleri useammallakin koukulla. Mukavana pikku lisänä elokuva kulkee Grammin saaman uhkauksen jälkeen kutakuinkin tosiaikaisesti. Räjähdyksiä ja toimintakohtauksia heitellään katsojalle sopivan paljon, ja elokuva sisältää erittäin paljon kohtauksia, joissa Al Pacino juoksee portaita ylösalas tai jonkun kännykkä putoaa ja rikkoutuu. Tarina itsessään keskittyy kovasti Aliin, joka on mukana täsmälleen jokaisessa kohtauksessa. Noh, häntähän tässä katsotaan ja hänen vuokseen 88 minuuttia -DVD:n ostin, joten siinä suhteessa pettymyksiä ei nähdä, kuten ei näyttelytyössäkään. Mies hoitaa roolinsa katsojasta riippuen ammattitaidolla tai rutiinilla, joskin riehaantunut ylinäytteleminen on Arpinaaman päiviin verrattuna muuttunut melko leppoisaksi patsasteluksi. Koska Pacinoon, tarkoitan Grammiin, on keskitytty niin paljon, jäävät muut täysin statistin rooliin. Alicia Witt naispääosassa on ihan hyvä mutta kovin laiha hahmo (muutenkin kuin fyysisesti) ja Neal McDonoughin katse on aina yhtä tyhjä. Pacinon lisäksi toimivimmat suoritukset nähdäänkin melko pienissä rooleissa olevilta Amy Brennemanilta ja Leelee Sobieskilta, joista ensimmäinen näyttelee Grammin sihteeriä ja jälkimmäinen oppilasta.
Kokonaisuutena 88 minuuttia on valitettavan epätasainen trilleri, joka kyllä viihdyttää ja kiehtoo katselun ajan, muttei juurikaan jää kiinnostamaan jälkikäteen. Leffa hukkaa jännitteensä jonnekin kauan ennen puoltaväliä ja löytää sen uudelleen vasta loppusuoralla. Positiiviseksi katselunautinnoksi leffan nostavatkin siis Al Pacinon karisma ja ajoittain ihan toimiva jännitys.
