Yli viisi vuotta sitten (23.5 2009) Allekirjoittanut teki merkittävästi pyhän lupauksen olla altistamatta itseään sielut lahottavalle kamaluudelle. Kyseisen kamaluuden nimi on Ernest P. Worrell (Jim Varney) ja ehkä olin toipunut edellisen kokemuksen aiheuttamista psykologisista vammoista. Ei se mitään, sillä seitsemän minuuttia “elokuvan” alkamisen jälkeen halusin nauttia ison annoksen brittiläistä malarialääkettä. Itse asiassa teinkin niin ihan vain tasatakseni aivotoimintani tämän arvostelun kirjoittamista varten.
John R. Cherry III (toisin kuin Vic Savage) ei todellakaan omaa iskevää nimeä ollakseen “ohjaaja-käsikirjoittaja” ja nimiroolissa katkeamatta sekoileva törppö on hänen luomuksensa. Ehkä jopa [I]magnum opus[/I] mistä hänet muistetaan. Samalla tavalla (Allekirjoittaneen mielestä) John Kramerin suurin saavutus itse valitussa ammatissaan on erityisen uhkaavan näköinen mekanismi joka repii naaman verisiksi riekaleiksi. Toisaalta jälkimmäisenä mainittu mekanismi hoitaa hommansa huomattavasti nopeammin ja se ei voi jäädä vastaanottavan osapuolen mieleen kummittelemaan. Toisin kuin Ernest P.Worrell jonka pelkkä olemassaolo runtelee aika monta olemassaolon peruslakia protoatomiseksi korvavaikuksi. Kuitenkin epämääräisessä juonen virkaa tekevässä jossain Ernest sekoilee kesäleirillä ja kaivosyhyiön häikäilemätön pomo, Sherman Krader (John Vernon) haluaa kyseisen alueen kaivettavaksi. Se riittää juoniselosteeksi, sillä koko “käsikirjoitus” on pelkkä surkea tekosyy Ernestin sekoilulle.
Jim Varneyn ääni on jossain merihädässä kärsivän Ammu-vainaan ja metamfetamiinipäissään riekkuvan siimaleikkurin välisessä palsassa, mutta tämän pärstäkerroin ei niinkään ole pärstäkerroin vaan pärstäjakaja. Ernest on lyhyesti sanoen juuri sellainen törppö jolla on älyä keksiä jonkinlainen ratkaisu johonkin pulmaan, mutta on aivan liian suuri törppö hoitaakseen homman loppuun asti ja sekoilee siis. John Vernon on leffan [B]niin ilkeä[/B] pahis että heikkohermoinen alkaa itkemään. Millaisilla uhkauksilla/lahjuksilla hänet edes roolitettiin tähän “elokuvaan”? Muita rooleja ei voi edes mainita, sillä “käsikirjoitus” on ilmiselvästi oikoluettu vähintään 37-millisellä Boforsilla.
Kaikesta kamaluudesta huolimatta tässä “elokuvassa” on muutamia erittäin mitättömiä valopilkahduksia. Tekninen toteutus on jokseenkin sujuva, joten lähes katkeamaton sekoilu näkyy selvästi ja jostain kumman syystä kuvakerrontakin omaa muutamia kauniita näkyjä. Nämä pienet poikkeukset kuitenkin vain hierovat useita eri suoloja (kloridit, fluoridit, sulfaatit etc…) avoimeen sieluhaavaan. Aivan, jep jep, aivan – Ernest-saagan aloittava “elokuva” soveltuu erinomaisen hyvin peukaloruuvin, rautaneidon ja espanjalaisten saappaiden seuraan. Ennen katsomista on erittäin suositeltavaa nauttia ainakin kaksi annosta etyylialkoholia ja varattava ainakin kaksi annosta välittömäksi ensiavuksi aivokramppiin.
