Vielä 1950 –ja 60-luvuilla ei ollut ollenkaan epätavallista nähdä amerikkalaisessa lännenelokuvassa typeränä, yksinkertaisena ja eläimellisenä kuvattua intiaaniheimoa, jonka edustajat lähinnä hyökkäilivät valkoisten miesten (ja ennen kaikkea naisten) kimppuun, ja teurastivat (/raiskasivat) nämä armotta. Tätä melko kapeakatseista maailmankuvaa on vaikea sulattaa nykypäivänä, mutta kyllä meikäläinen on ainakin pystynyt nauttimaan vanhoista, rasistisistakin Holly-filmeistä, suoraviivaiset viihde-elokuvatkin onnistuivat yleensä tuolloin viihdyttämään, päinvastoin kuin tämän päivän elokuvateollisuudessa.
1970-luvulle tultaessa kaikki oli toisin. V. 1970 kankaalle saapui riemusaatossa intiaaneista, ja eritoten yhdestä intiaanien kasvattamasta valkoisesta miehestä, sydämellisesti, hauskasti ja surullisestikin kertonut Pieni suuri mies. Vuotta myöhemmin eräs äijäelokuvan, ja vanhanaikaisen, hyvän actionelokuvan suurimmista neroista, ohjaaja Michael Winner esitteli kansalle elokuvan Chaton maa, joka ensi vilkaisulla saattaa vaikuttaa hyvinkin yksiulotteiselta ammuskeluwesterniltä, mutta josta keskittyvä katsoja löytää paljon asiaa ja kerroksia. Persoonalliseen, Winnermäiseen tyyliin elokuvan rasisminvastainen sanoma on toki tiivistetty ennemminkin varoitukseksi: ”Älä ikinä päde apasseille, tai Chato polttaa jormasi!”
Michael Winnerin elokuvien tarinat ja tyyli ovat lähes aina hämmästyttävän samankaltaiset. On ihan sama, mille vuosikymmenelle (tai sadalle!) filmi sijoittuu, tai ketä siinä näyttelee (yleensä tosin Charles Bronson), useimmiten kyse on silti kostosta. Raiskauksiakin nykyinen ruokakriitikko on saanut vyörytettyä katsojan silmille pelottavan suuren määrän, ja graafisen väkivallan kuvaajana Winner oli, jos ei aikaansa edellä, niin ainakin hyvin ajan hermolla mukana. Uskallanpa väittää, ettei länsimaista ole Väkivallan vihollisen ensimmäisen jatko-osan (1982) jälkeen tullut paljonkaan karumpia pläjäyksiä.
Vaikka Winner innostuikin välillä mässäilemään, harvemmin hänen elokuvansa kuitenkaan olivat olemassa vain ja ainoastaan toiminnan kuvaamisen vuoksi. Lukuun ottamatta tietysti Väkivallan vihollisen toista jatko-osaa (1985), jonka Winner itse ilmoitti kuvaavansa vain saadakseen tehtyä Bronsonin faneille elokuvan, jossa Bronson ei tee muuta kuin listii pahiksia. Hmm. Oli miten oli, Chaton maa kuuluu näihin fiksuihin filmeihin. Yksinkertaiselta vaikuttava tarina itsepuolustukseksi sheriffin murhannutta intiaania takaa-ajavista miehistä, joista osa janoaa kostoa ystävänsä kuolemasta, osa haluaa vain päästä tappamaan ja osa suostuu mukaan vain säilyttääkseen naapurisovun osoittautuu loppupeleissä yllättävänkin moniulotteiseksi. Puolivälin käänteen jälkeen hiljainen pakenija muuttuu hiljaiseksi tappajaksi, ja saalistajista tulee saaliita. Juu-u, tutun oloista kauraa, mutta mielenkiintoisesti käsiteltynä. On myös hauska huomata, että esim. sellaiset toimintaelokuvan klassikot kuin Taistelija (paremmin tunnettu Rambo ykkösenä) ja Predator ovat Chatolle kohtuullisen paljon velkaa.
Ovelan käsikirjoituksen ja rasisminvastaisuuden (jota ei muuten vedetä överiksi, osaa se Chatokin tarvittaessa aika tyly ukko olla…) lisäksi filmi sisältää melko osuvaa kritiikkiä ajalle tärkeistä asioista, kuten vaikkapa Vietnamin sodasta. Ylimieliset amerikkalaiset lähtevät soitellen sotaan, heikommin varustettua ja alkuarviolta muutenkin alivoimaista vihollista vastaan, mutta unohtavat astuvansa itselleen tuntemattomalle alueelle, vieraalle maaperälle, jonka vihollinen tuntee, ja jota se osaa hyödyntää. Kaiken kaikkiaan fiksu ja asiapitoinen elokuva, siis.
Tämän lisäksi Chaton maan voi, kuten useimmat muutkin äijäfilmit, katsoa ihan vain rehellisenä, vanhanaikaisena viihteenä. Kyseessä oli myöhemmin useita, vielä Chatoakin parempia teoksia synnyttäneen kaksikon, Michael Winnerin ja Charles Bronsonin ensimmäinen yhteistyö, ja Chaton nimiosassa on havaittavissa paljon samaa, kuin kaksikon suurimmassa hitissä, kolme vuotta tämän jälkeen ilmestyneessä ensimmäisessä Väkivallan vihollisessa. Yleensäkin vähäsanaisena tunnettu Bronson on nyt aivan hiljaa. Miehellä taisi koko elokuvan aikana olla kaksi englanninkielistä repliikkiä, ja ehkä kolme tekstittämätöntä apassien kielellä murahdeltua lausetta. Kundi istuu rooliinsa kuin nakutettu, eikä elokuvan muista näyttelijöistäkään voi pahaa mennä puhumaan. Jokaiselle takaa-ajajallekin on annettu filmissä aikaa ja tilaa kehittää hahmoaan, mikä näkyy lopputuloksessa erittäin positiivisesti. Yhteenvetona voisi todeta, että vaikka Chaton maa ei ole edes kaksikon Winner & Bronson –parhaita, se on silti erinomainen elokuva ja hieno aikansa tuote. Minä tykkään!
