Mitä ikinä edesmennyt ohjaajasuuruus Stanley Kubrick tekikin, tuntui lopputulos aina herättävän ihastusta ja vihastusta sekä suuressa yleisössä että kriitikoiden keskuudessa. Syy moiseen? Noh, Kubrick ei yksinkertaisesti ollut halukas miellyttämään ketään vastoin omia periaatteitaan. Hän ei tarttunut käsikirjoituksiin, joiden hän arveli vetävän teatterit täyteen maksavia asiakkaita. Sen sijaan hän tarttui materiaaliin, joka aidosti kiinnosti häntä itseään, ja josta hän halusi ikuistaa oman lahjomattoman näkemyksensä selluloidille. Tämä ehdoton linja jatkui myös vuonna 1980, jolloin valmistui maestron kiitelty ja kiistelty kauhuelokuva The Shining. Aikalaiset eivät ymmärtäneet, miksi Kubrickin kaltainen ansioitunut ohjaaja halusi välttämättä luotsata elokuvaa, joka kuului niinkin ylenkatsottuun genreen. Ehkä Kubrick näki Stephen Kingin alkuperäisteoksessa jonkinlaista raakaa potentiaalia, joka suorastaan vaati tulla filmatuksi. Ehkä Kingin alkuperäisteos hohti Kubrickin silmissä.
Valtaisalla Overlook-hotellilla on synkkä historia. Pahamaineisella huoneella numero 237 on synkkä historia. Kirjailija Jack Torrance ei anna näiden pelottavien tosiasioiden häiritä itseään, vaan hän toivoo saavansa inspiraation aution luksushotellin rauhallisessa ilmapiirissä. Niinpä Jack ottaa vastaan työn Overlookin tuoreena talonmiehenä. Mukanaan hänellä on rakastava vaimo Wendy ja hiljainen pikkupoika Danny. Aluksi keskellä ei mitään sijaitseva Overlook vaikuttaa ihanteelliselta paikalta viettää leppoisaa perhelomaa, mutta pian hotellin musertavat salaisuudet alkavat painostamaan pahaa-aavistamatonta kolmikkoa. Ankara talvi yllättää nopeasti, ja vimmatut lumimyrskyt katkaisevat kaikki yhteydet ulkomaailmaan. Mikään ei kuitenkaan voi valmistaa Torrancen perhettä siihen mikä heitä odottaa…
The Shining on monella tapaa poikkeuksellinen kauhuelokuva. Tästä syystä se myös kolahtaa erityisen hyvin allekirjoittaneelle, joka ei yleisesti ottaen pelottelupätkistä pahemmin innostu. Aivan ensimmäiseksi katsojan huomio kiinnittyy elokuvan kliiniseen, lähes luonnottomaan valaistukseen. Siinä missä useimmat kauhuleffat operoivat pimeässä, The Shining on jatkuvasti valoisa. Mutta tämä valoisuus ei ole lohdullista eikä turvallista. Siinä on jotain epämiellyttävää, jotain uhkaavaa. Juuri tällainen erikoinen visuaalinen ote leimaa elokuvaa kautta linjan, mutta mitäpä muutakaan saattaa odottaa Kubrickin kaltaiselta visionääriltä. Ohjaajaguru rakensi jälleen kerran elokuvan, joka on vielä tänäkin päivänä tekijänsä näköinen. Äärimmilleen hiottu, mutta kuitenkin epätyypillinen. Samaan aikaan yksinkertaisen tehokas ja monimutkaisen syvällinen.
Tämä elokuva on toki paljon muutakin kuin pelkkää Kubrickin tavaramerkiksi muodostunutta mielenkiintoista silmäkarkkia. Harva kauhuelokuva saa kaltaiseni aikamiehen vapisemaan pelkästään sillä, että ruutuun tulee lukemaan “tiistai”. Mikä tiistai? Monesko päivä? Mikä kuukausi? Kuinka kauan Torrancen perhe on ollut satimessa Overlook-hotellin loputtomilla käytävillä? Vainoharhainen paine kasvaa hetki hetkeltä, kun The Shining työntää sormensa syvälle katsojan alitajuntaan. Se sekoittaa ajatusmaailmaa kunnes jäljellä ei ole mitään muuta kuin kieroutuneita mielikuvia. Oma tärkeä roolinsa on itse Overlook-hotellilla, joka Kubrickin ja hänen teknisen ryhmänsä siivittämänä herää henkiin kammottavalla tavalla. Yleensä tapahtumapaikka on henkilöhahmoille pelkkää kulissia, mutta The Shiningin kohdalla asia on juuri päinvastoin. Henkilöt ovat pelkkiä marionetteja, joilla elävä ja hengittävä rakennus leikkii omaa pirullista leikkiään. Klaustrofobiaa huokuva ja pahuutta tihkuva hotelli on The Shiningin todellinen tähti.
Roolisuorituksia tarkastellessa on vaikea arvioida, johtuuko näyttelijöiden kärsivät ilmeet siitä, että he ovat niin uppoutuneita hahmoihinsa, vaiko siitä, että Kubrick tunnetusti halusi kuvata tietyt kohtaukset jopa 120 kertaa. Oli miten oli, kerrassaan nerokkaat roolityöt kruunaavat tämän kauhuklassikon. Shelley Duvall on käsittämättömän uskottava hysteerisena kotiäitinä ja tätä nykyä opettajana toimiva Danny Lloyd on loistava mystisen pikkupenskan roolissaan. Mutta kuten tiedetään, on olemassa näyttelijöitä, ja sitten on olemassa Jack Nicholson. Jack sekoaa jälleen kerran niin pahasti, että ihan häijyä tekee. Miehen maaninen suoritus on ikimuistoinen pala elokuvahistoriaa, ja uskoisinpa jopa aina niin kriittisen Kubrickin olleen tyytyväinen lopputulokseen.
Alastonta kauhua ja putipuhdasta terroria. Vielä näiden lukemattomienkin katselukertojen jälkeen nuo ovat ne avainsanat, jotka mieleeni tulevat lopputekstien vyöryessä ruudulle. Elokuvaa edeltänyt 70-luku luotti hyvin pitkälti ennalta-arvattaviin veriefekteihin, mutta The Shining on toista maata. Tieto siitä, että jotain kauheaa on tapahtumassa. Sietämätön tietämättömyys siitä, miten ja milloin se tapahtuu. Se pelonsekainen ja lähes surrealistinen hetki, jolloin Wendy Torrance saa selville hirvittävän totuuden. The Shining hakkaa katsojan henkihieveriin ja kyselee kysymyksiä vasta jälkeenpäin.
nimimerkki: esimies
