1800-luvun kansallisaatteen pyörteissä kuohunut kulttuurikerma, suomen- ja ruotsinmieliset, nuori tiedemaailma, hienosto ja metsäsuomalainen köyhä kansa saavat kyytiä Jari Halosen Aleksis Kivi -filmatisoinnissa.
Perimätieto, historialliset faktat, reipas mielikuvitus ja 2000-luku lyövät iloisesti kättä keskenään. Turkkalainen ylinäytteleminen pysyy päällimmäisenä elementtinä läpi koko filmin, mutta ei niin hengästyttävästi kuin Halosen aiemmissa filmeissä. Teatterinomainen näytteleminen ärsyttää, mutta lienee harkittu tyylikeino, kun kerran merkittävästä näytelmäkirjailijasta on kyse.
Halonen rakentaa kuvaa kansallissankarista, joka oli paitsi lahjakas, älyllinen kirjailija ja taitava keskustelija, myös karkeatekoinen naistenmies, joka osasi käyttää talonpoikaista taustaansa hyväkseen myös seurapiireissä liikkuessaan. Paikoin Halonen kuvaa Kiven jonkinlaiseksi Kristus-hahmoksi ulkomuotoa myöten, lainehtivine kiharoineen, partoineen ja paljaine ylävartaloineen. Halosen Aleksis Kivi on sankari, marttyyri ja jonkinlainen epäsovinnainen, leppoisa hippi yhtä aikaa.
Kerrankin elokuva, jonka kulissit ovat realistiset: kun ollaan sisällä, tila on ahdas, varsinkin silloin kun ollaan esimerkiksi metsämökissä. Tunnelman voi melkein haistaa katsomoon asti. (Ärsyttää useimmat leffat ja tv-sarjat, joissa köyhät opiskelijat tai yksinhuoltajaäidit asuvat kaupungin keskustassa viimeisen päälle sisustetuissa sadan neliön lukaaleissaan.)
Aleksis Kiven elämä on raikas uudelleentulkinta suomalaisen kirjallisuuden kulmakivestä, historiaa huumorilla höystettynä – oikeastaan hieman samaan tapaan kuin Juha Seppälän romaanissa ”Suomen historia”. Samalla se on poliittinen kannanotto ja varsin provokatiivinen puheenvuoro niin suomalaisuudesta, suomalaisesta kulttuurista kuin eurooppalaisuudestakin. Elokuva, joka ehdottomasti kannattaa katsoa, jollei anna tavanomaista kulmikkaamman tarinankerronnan ja toisinaan tuskallisen pakotetun näyttelijäntyön häiritä elokuvaelämystä.
