Alexander “Alex” de Large, tulevaisuuden “normaali” nuori pojankoltiainen istuskelee Korovan maitobaarissa maitoplussalla ja miettii illan verenlentoleikkejä. Sitten Alex kumppaneineen lämmittelee ensin yhdellä juopolla ja sitten siirrytään “vellimuna eunukin” jengin kimppuun. Illan päätteeksi täytyy saada tietenkin myös vähän satulaa ja kohta kirjailijan ja hänen vaimonsa oven takaa kuuluukin “Olemme joutuneet hirveään onnetomuuteen”. Pian Alex laulelee iloisesti “Singing in the rain” tehden ties mitä hävyttömyyksiä…
Kyseessä on tietenkin Stanley Kubrickin vihatuin, halveksituin, kyseenalaisin, kielletyin teos, mutta ennenkaikkea myös arvostetuinpiin kuuluva elokuva, joka on aiheuttanut kohua, eikä sen arvo ole vuosikymmenten kuluessa heikentynyt yhtään.
Elokuva siis kertoo räävittömästä, moraalittomasta ja pahasta pojasta, joka viettää iltojaan tapellen, rötöstellen ja raiskaillen. Hän ja hänen kolme droogaansa ovat maitobaarin vakioasiakkaita. Alex harjoittaa vanhaa sisään-ulos metelmää tuon tuostakin. Moinen peli on jatkunut jo kauan, mutta eräänä iltana Alex menee liian pitkälle. Hän droogiensa pettämänä ajautuu ansaan ja syylistyy naisen murhaan.
Neljätoista vuotta on pitkä aika kenelle tahansa vangille, mutta Alexille se onkin oikeasti toimiva juttu. Hän tutustuu vankilassa papin kautta jumalaan ja muuttuu kerrassaan hyväkäytöksiseksi nuoreksi mieheksi. Sitten kantautuu tieto uudesta menetelmästä, joka takoo miehestä kuin miehestä kunnon kansalaisen keinoja kaihtamatta. Ja Alexinhan on päästävä siihen. Mutta kuinka ollakkaan, tapa ei olekkaan täysin viaton, vaan täysin odottamattomalla tavalla Alex saakin rangaistuksen, johon verrattuna hänen rikkeensä ei ole mitään.
Kubrick, tuo ohjaajien kruunaamaton kuningas, teki sen taas. Sen kohun, jonka Lolita keräsi siveettömyydellään aikoinaan ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä tämä elokuva tuli herättämään. Elokuva oli varmasti karmeaa katsottavaa 1970-lukulaisten heikoille hermoille, mutta kuten aina, Kubrick oli aikaansa edellä ja ajatteli kauemmas tulevaisuuteen. Elokuva sai suorastaan vihamielisen vastaan oton ja motiivina elokuvan syrjimiselle oli se, että se muka ihannoi väkivaltaa. Sitten Texasin moottorisahamurhaajan ei ole kuultu moisia valheita ja jokainen, joka on vähääkään elokuvia katsonut tajuaa, että elokuva on hyvin väkivallan vastainen.
Juoni on kertakaikkisen nerokas, moniulotteinen ja oikeasti sekä tunteita, että ajatuksia herättävä. Kohtalonomaiset seikat, Alexin mielenkiintoinen persoona, saatiirimaisuudet ja yhteiskunnallinen kritiikki tekevät käsikirjoituksesta täydellisen. Mukaan vielä ripaus mustaa huumoria niin toimii kuin rasvattu. Juoni oikeasti tempaa mukaansa ja tarina on aidosti mielenkiintoinen. Tylsiä hetkiä elokuvassa ei ole. Vaikkaelokuva perustuu kirjaan, Kubrick on omaan tyyliinsä laittanut paljon omaa peliin.
Malcolm McDowell ei ehkä ole kaikkein arvostetuimpia näyttelijöitä, mutta minusta hän ansaitsisi suurempaakin suosiota. Niin tarkkaa, kohteliasta, aitoa ja samalla ylvään hienostunutta roolisuoritusta ei ole kukaan vielä maailmassa McDowellin jälkeen vetänyt.
Kubrick on tottakai perfektionismin kruunaamattomia kuninkaita ja sen hän todistaa myös tässä. Kameran liikkeet, musiikit ja kaikki kikat ovat moneen kertaan harkittuja ja hyväksi todettuja.
Kaiken kaikkiaan Kellopeliappelsiini on ehkä kaikkien aikojen paras elokuva. Sen mestarillisuutta ei voi kuvailla, vaan tämäkin on itse nähtävä ja koettava. Väkivallalla ei mässäillä ja K-15 on oikeasti ihan sopiva ikäraja tälle elokuvalle, sillä vaikka se sisältääkin väkivaltaa, on elokuva kuitenkin suurimmaksi osaksi melko rauhallinen teos, lukuun ottamatta sitä seikkaa, että kaikki ihmiset ovat elokuvassa jollain tapaa pahoja.
“One thing I could never stand, was to see a filthy, dirty old drunkie”
nimimerkki: Sano mitä sanot
