Se alkoi eräänä iltana, kun Alex (Malcolm McDowell) ja pojat päättivät lähteä “huvittelemaan”. Huvitteluretkellä hakataan, raiskataan, lauletaan ja tanssitaan. Pojat ovat kyllästyneet Pikku Alexin pomotteluun, ja iskevät häneltä molokopullolla (maitopullolla) tajun kankaalle ja jättävät lojumaan rikospaikalle. Alex on tehnyt aivan muuta kuin oli tarkoitus. Hän tappoi naisen. Normaalistihan vain hakataan ja raiskataan, eikä muuta. Mutta nyt Alex-poju on murhaaja.
Alex heitetään vankilaan, muiden niljakkaiden roistojen luokse. Hän päättä poistua vankilasta hinnalla millä hyvänsä. Hän suostuu jopa Ludivico-parannusmenetelmään. Hän vain ei arvannut rangaistuksensa kamaluutta.
Kellopeliappelsiini on aidosti oksettava elokuva, joka kertoo yhteiskunnastamme, millainen mätäpaise se oikeasti on. Elokuvan aikana ei kannata syödä mitään, ruoka voi tulla ylös.
Katsojien sympatia kohdistuu Alexiin, ja inho vanginvartijoihin sekä muihin “normaaleihin” ihmisiin. Senhän pitäisi olla toisinpäin, vai?
Stanley “The Great” Kubrick, joka on maailman toiseksi paras ohjaaja, muokkaa Anthony Burgessin kirjan täysin erilaiseksi, kuin se on. Noh, selittäminen vaatisi spoilauksia, eikä näin hienoa leffaa saa spoilata. Sanonpa vain, että elokuva on parempi.
Malcolm McDowellin esittämä Alexander DeLarge, kohoaa maailman julmimmaksi ja sadistisimmaksi leffapahikseksi ikinä. Häneen verrattuna Hannibal Lecter on pyhäkoulupoika. Heppu hoitaa roolisuorituksensa niin aidosti, niin julmasti ja niin tunteellisesti. Parempaa näyttelyä ei Kubrick-leffoissa ei ole. Ei edes Hohdossa.
A Clockwork Orange myös sevittää mikä ihminen on: iljettävä sadisti joka ajaa omaa etuaan. Paitsi Ludwig van Beethoven.
Kyllä ihminen osaa olla sairas…
nimimerkki: Jope Pitkäviha
