Cody Jarrett (James Cagney) on julma rikollinen, joka on vahvasti kiintynyt äitiinsä (Margaret Wycherly). Eräänä päivänä hän huijaa poliiseja “tunnustamalla”, että hän teki muuan ryöstön, jotta ei jäisi kiinni siitä ryöstöstä, jonka hän oikeasti teki. Näin hän saa ovelasti lyhyemmän tuomion. Kaiken tämän lisäksi poliisimies Vic Pardo (Edmond O’Brien) soluttautuu rikollisten joukkoon onkiakseen tietoa.
Raoul Walshin ohjausuralle mahtuu yli sata elokuvaa, joista muistettavimmat ovat mm. Kuohuva 20-luku, High Sierra, ja Valkoinen hehku, joista viimeksi mainittu on ehdottomasti paras. Vaikka edellä mainitut kaksi muutakin teosta ovat upeita, pureutuu Valkoinen hehku syvällisimmin ja monipuolisimmin rikollisen elämään ja mielen salattuihin lokeroihin. Se on kaikkea muuta kuin perinteinen jännitystarina, väkivaltaisempi, rohkeampi ja monumentaalisia näyttelijäsuorituksiaan myöten komeampi puhdas klassikko, jonka sisältämät vuoron perään toinen toistaan mahtavemmat yksittäiset kohtaukset sulautuvat kuin palapelin palat toisiinsa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Näyttelijäsuoritukset, joista näkyvimpänä eräänlaisensa aikansa Jack Nicholsonina pidettävä lavakarismaa omaava Cagney, ovat mestariluokkaa. Cagneyn ajattoman väkivahva omistautuminen psykopaattisen rikollisen rooliin edustaa elokuvahistorian parhaimmistoon kuuluvaa rikollisroolia. Hän ei ole pelkkä suorasanainen tappokone, vaan myös inhimillisiä tunteita ja surumielisyyttä osoittava hahmo, josta on ajan saatossa muodostunut lainvastainen henkilö kaiketi siksi ettei häntä muuten ole hyväksytty. Ei häntä kenties kriminaalinakaan puolleta, mutta rosvon roolissa hän kykenee tuntemaan itsensä muita mahtavemmaksi, kun vielä oma äitikin jaksaa poikaansa hartaasti uskoa. Edmond O’Brien jää eittämättä Cagneyn varjoon, mutta Margaret Wycherly sopii äidin rooliin, koska hänestä hehkuu samaa ilkeyttä ja päättäväisyyttä kuin Jarretista. Häijy luonne ei estä heitä kuitenkaan rakastamasta toisiaan, mikä Valkoisesta hehkusta syvästi ja hienovaraisesti välittyy. Näin elokuva ei ole pelkkä perustarina yhden miehen noususta ja tuhosta, vaan sitäkin enemmän äidin ja pojan suhdetta syväluotaava kuvaus yksinäisyyttä tuntevasta rikollismielestä ja sen ympärillä vaanivasta julmasta maailmasta. Jo tämä nostaa Valkoisen hehkun normaalia gangsterikuvausta hienommaksi elokuvaksi, jossa henkilöiden väliset suhteet ja psykologinen puoli pääsevät tavallista voimakkaammin esille.
Valkoinen hehku on erittäin monipuolinen tekele, joka sisältää sekä gangsteri- että vankilaelokuvan elementtejä. Oikeastaan vankilaosuuden alkaessa tuntuu kuin katsoisi eri elokuvaa, vaikka vain miljöö on eri. Tässä vankilaosuudessa vapauden menetys on tehty erittäin raskaaksi päähenkilölle, sillä hän on vapauden kautta menettänyt myös hetkellisesti kosketuksen äitiinsä, mikä tekee kipeää (tästä symboloi päänsäryt, jotka äiti on aina hoitanut). Jarret tuntee näin olevan sellissään yhä vain eristäytyneempi ulkomaailmasta, mikä kasvattaa kostonhalua kipeästi. Näin rakennentaan moniulotteisen juonen kautta myös jännitystä ja psykologista puolta tavalla, johon ei amatööri kykene.
Jos ajatellaan vanhoja gangsteripätkiä, on niissä erovaisuuksistaan huolimatta paljon yhtäläisyyksiä toisiinsa. Vaikka Valkoisessa hehkussa on nähtävissä paljon tuttujakin asioita, rakentaa se peruskaavan “yhden miehen nousu ja tuho” ympärille lukuisia sukulaisteoksiaan vahvemman ja omalaatuisemman tarinan, joka toimii hyvin monella eri tasolla. Siinä missä Howard Hawksin Arpinaama näyttää Yhdysvaltojen taantumisen tuhon partaalle, ammentaa Valkoinen hehku rikoksien kautta yksilön haurauteen ja äärimmäiseen keinoon saavuttaa haluamansa. Kyse on enemmän kuin gangsteritoiminnasta ja ihmisen asemasta yhteiskunnassa, kyse on ajattomasta mestariteoksesta.
Toiminnan ystävät saattavat myös ainakin osittain pitää, sillä ammuskelua tässä on aikansa elokuvaksi ihmeen paljon. Elokuvan hurjuudesta kertonee se, miten se ilmestymisaikoinaan kiellettiin Suomessa kokonaan. Vasta vuonna 1984 se näytettiin televisiossa ja vuonna 2004 se sai videolevityksen. Ehkä siksi tämä suurtekele on ainakin Suomessa jäänyt valitettavasti unholaan ja lienee tänä päivänäkin kehuistaan huolimatta suhteellisen aliarvostettu.
”Made it, Ma! Top of the World!”
