Ranskalainen jalkapallovalmentaja Yves Gluant (Jason Statham) murhataan ja hänen Vaaleanpunainen Pantteri -timanttisormuksensa varastetaan. Kunniamitalia havitteleva komisario Charles Dreyfus (Kevin Kline) aikoo salaa ratkaista etsiväryhmänsä kanssa tapauksen, mutta laittaa siksi aikaa vähä-älyisen poliisimies Jacques Clouseaun (Steve Martin) tapauksen kimppuun median seurattavaksi.
Shawn Levyn ohjaama Vaaleanpunainen Pantteri perustuu vanhoihin 60-luvun Pantteri-elokuviin. Elokuva ei ikinä saavuttanut mitään suurta suosiota tultuaan ensi-iltaan vuonna 2006. Niin kriitikot kuin katsojatkin tuntuvat antavan elokuvalle vieläkin negatiivista palautetta. Mutta en minä. Olen aina nauttinut suuresti tämän elokuvan katsomisesta.
Jacques Clouseau on oikea puupäisyyden perikuva. Hän aiheuttaa sekoilullaan tuhoa niin itselleen kuin ympäristölleenkin. Hänen minimaalisen älykkyysosamääränsä ja kömpelyytensä vuoksi katsoja joutuu moneen kertaan tekemään facepalmin ja tietenkin nauramaan. Veteraanikoomikko Steve Martin tekee tämän roolin kymmenen pisteen ja papukaijamerkin arvoisesti. Hän osaa myös antaa miellyttävän stereotyyppisen ranskalaisaksentin Clouseaulle, mikä parantaa kyseistä hahmoa entisestään. Kevin Kline näyttelee Clouseaun esimiestä, komisario Dreyfusia itselleen tyypillisellä veemäisyydellä ja suoriutuu tehtävästään hyvin. Clouseaun apulaisen näyttelijä Jean Reno on elokuvan ainoa järjen ääni, joskin hänkin pääsee muutamissa kohdissa näyttämään melkoiselta pelleltä. Näyttelijäkavalkadin ainoa heikompaan kastiin kuuluva henkilö on naispääosassa nähtävä Emily Mortimer, joka Hot Shots 2:n Valeria Golinon tapaan esittää harmillisen ylinaisellista neitosta, joskin on Golinoa vähemmän ärsyttävä. Sivuosanäyttelijät, kuten Beyoncé Knowles ja Henry Czerny, ovat hyviä, mutta jäävät vain sivuosanäyttelijöiksi.
On kiva nähdä, että elokuva ei sorru monien 2000-luvun komedioiden, kuten Scary Movie-leffojen tavoin minkäänlaiseen alatyyliseen huumoriin (yhtä kohtausta lukuunottamatta), vaan elää kiitettävästi uudelleen 60-luvun Pinkki Pantteri -kohellusten aikaa. Alkutekstikohtauskin tuntuu olevan samaisten elokuvien inspiroima. Huumori perustuu enimmäkseen Clouseaun fyysisiin ja ajatuksellisiin pölvästelyihin, mitkä on kaikki toteutettu hilpeästi. Leffan hauskimmassa kohtauksessa Clouseau yrittää opetella puhumaan virheetöntä englantia Yhdysvaltain vierailuaan varten, eikä tietenkään onnistu.
Erityismainintana vielä elokuvan murhamysteeri, mikä on varsin toimiva ja mikä parasta, se ei tiettyjen komedioiden tapaan jää pahasti vitsien jalkoihin.
Ei elokuva tietenkään muutamilta heikkouksilta välty. Niistä sanottakoon vaikka jo mainittu Mortimerin suoritus, keskivaiheilla hetken aikaa nähtävä Agentti 007:ää parodioiva hahmo, joka on täydellisen tarpeeton juonen kannalta ja loppukliimaksi, mikä olisi voinut olla pikkaisen pidempikin.
Kokonaisuutena elokuva on aliarvostettua koheltamista, minkä seuraamisesta ainakin itse nautin kovasti. En osaa sanoa, ovatko Blake Edwardsin 60-luvun Pink Pantherit tätä parempia, sillä en ole vielä nähnyt niitä kaikkia. Se selviää ehkä joskus.
