Ennen neljättä kokopitkäänsä, Alicea kaupungeissa, saksalainen Wim Wenders oli ohjannut varhaisten lyhytelokuviensa lisäksi Hitchcock-henkisiä trillereitä sekä elokuvasovituksen historiallisesta romaanista. Hän ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen näihin, sillä jotain tuntui puuttuvan. Alice kaupungeissa on Wendersin omien sanojen mukaan hänen ensimmäinen aidosti henkilökohtainen tuotos, jota hän voi ylpeänä kantaa hartioillaan. Elokuva aloittaa myös Wendersin ns. road movie -trilogian sekä on ensimmäinen hänen elokuvistaan, joissa hän tuo esiin epätavallisen intohimoisen halunsa käsitellä Yhdysvaltojen ja Euroopan välistä suhdetta.
Elokuvassa päähenkilömme Philip Winter (Rüdiger Vogler) on Yhdysvalloissa. Hän on saksalainen journalisti, joka on saanut toimeksiannokseen tehdä jutun ”amerikkalaisesta maisemasta.” Philip on kuitenkin kohdannut ongelmia. Hän ei jostain syystä saa tekstiä aikaan, hän vain valokuvaa näkemäänsä. Hän haluaisi lisää työaikaa ja selittää että juttu on vielä hänen päässään, muodostumassa, ja että valokuvat kuuluvat olennaisesti asiaan. Tämä ei kuitenkaan riitä kustantajalle, joka lähettää kirjoitusjumia potevan Philipin takaisin kotiinsa. Lentokentällä hän tapaa saksalaisen yksinhuoltajaäidin Lisan (Wendersin toinen vaimo Lisa Kreutzer) ja tämän tyttären Alicen (Yella Rottländer). Tytön äiti pyytää Philipiä katsomaan Alicen perään vähäksi aikaa, mutta äkkiä pahaa aavistamaton Phil löytääkin itsensä kaitsemasta tyttöä yksin Amsterdamista ilman että äidistä on tietoakaan. Kaksikkomme päättää suunnata kohti Alicen isovanhempia, ja matka halki Euroopan kaupunkien lähtee käyntiin…
Elokuva on samaan tapaan humanistinen ja realistinen tutkiessaan ihmisten välisiä suhteita kuin Wendersin myöhempi mestariteos, [movie]Paris, Texas[/movie]. Alicen ja kaupunkien tapauksessa elokuva tutkaili erityisesti kontaktin, muiden ihmisten kanssa olemisen tärkeyttä. Vielä elokuvan alussa Philip ajelehti päämäärättömästi yhdyvalloissa. Hän ei osannut kunnolla maan kieltä eikä tuntenut kulttuuria tai ketään ihmistä tai paikkaa siellä. Ainoat kontaktit muuhun maailmaan olivat TV ja radio, etenkin näiden medioiden välittämät mainokset jotka näennäisesti suunnataan juuri sinulle ja jotka eivät kuitenkaan oikeasti ota kontaktia, vaatien kuitenkin jotain antamatta keinoa ottaa vastakontaktia. Kenties juuri tämän vuoksi Philip tuskastuikin nopeasti amerikkalaismedian pintaliitoon ja sekä TV että radio saivat kyytiä. Potkittuaan auton radion hajalle ja kommentoiden tälle jotain painokelvotonta Philip toteaa itselleen: ”Itsekseen puhuminen on enemmänkin itsensä kuuntelemista.” Kun todellista kontaktia ei saada muualta, täytyy vastakontakti etsiä itsestä. Tämä ei kuitenkaan ihmiselle ole tarpeeksi, ja todellisen kontaktin saamisen tärkeys tulee esiin parhaiten Philipin muutoksessa radiolle puhuvasta ja sitä potkivasta vihaisesta nuoresta miehestä lempeäksi ja älykkääksi isähahmoksi kohdattuaan taas ihmisiä, joiden kanssa vain olla.
Toinen elokuvan käsittelemä ihmisten kontakteihin ja kanssakäymiseen liittyvä teema on lapsen ja aikuisen välinen suhde, joka tuo jossain määrin mieleen Chaplinin sydäntä kouraisevan klassikon The Kid. Philip joutuu vasten tahtoaan, sattuman kautta kaitsemaan Alicea. Hän ei kuitenkaan koe tilannetta mitenkään negatiivisena, vaan pikemminkin mielenkiintoisena kokemuksena tehden sen jopa melko mielellään. Vaikka ajoittain tyttö saattaa ärsyttääkin, ja etenkin aluksi Phil yrittää päästä tästä innolla eroon, on Phil Alicen karatessa poliisilaitokselta hänen luokseen silminnähden onnellinen tavatessaan tämän taas, vaikka oli itse vain tunteja sitten käynyt itse viemässä tämän sinne. Miksi? Syytä voi hakea hoivaamisvietistä ja nostalgiasta. Alice on lapsi, olento joka elää suurimmaksi osaksi nykyhetkessä ja ympäristössään tarkkailemalla sitä uteliaasti herkeämättä, kosketellen esineitä ja pyörien ympäriinsä. Vastakohdan touhuisalle Alicelle tarjoaa Philip, puolimasentunut lehtimies joka taas aikuisena käyttää paljon aikaa kohtaamansa analysointiin, mietiskelyyn ja murheiluun eläen siis lähinnä päänsä sisässä menneessä ja tulevassa sekä heijastellen käytännössä kaiken kohtaamansa itseensä jollain tasolla. Lapsella ei tälläisiä huolia ole, hän kykenee vain nauttimaan maailman antimista katsellen sitä omasta erilaisesta vinkkelistään. Philip vastaavasti näkee tässä jotain itse menettämäänsä, jälleen heijastaen sen itseensä, häivähdyksen menneestä, onnellisesta ajasta ja viattomuudesta kokien kohteen suojelun arvoiseksi.
Parhaiten näiden maailmojen eroavaisuuksia ilmentää kenties kohtaus, jossa Alice ja Philip pelaavat hirsipuuta ajankuluksi lentokoneessa, Philipin valitessa sanaksi “unelman.” Alice totesi tähän: “Unelma. Ei tuollaiset sanat kelpaa, pitää olla sanoja jotka ovat oikeasti olemassa.” Vaikka lapsi tarkoitti vain sanan abstraktia olemusta reaalimaailmassa, joka on lapselle se ainoa oikea maailma, iski tämä toteamus Philipiin lujaa.
Oletettavasti 60- tai 70-luvulle sijoittuva elokuva on myös hieno ajankuvaus murroksesta, joka saapuu Eurooppaankin yhä kiihtyvämmällä nopeudella. Tätä kuvastaa tietysti kulttuurillisesti globaalimpi maailma, jossa Philip voi käydä Saksassa Chuck Berryn keikalla ja juoda Coca-Colaa. Sama murros vaikuttaa muuhunkin, mikä nähtiin Ruhrin alueella parivaljakkomme metsästäessä Alicen mummoa kun vanhat kauniit talot purettiin ja niiden tilalle rakennettiin uusia betonilaatikoita, samalla kun taustalla puuskuttivat suuret tehtaat mustaa savuaan taivaalle tuottaen samoja massatuotteita yhä kyltymättömämmälle kuluttajistolleen. Tämä Philin kotimaassakin vaikuttava amerikkalaistuminen, jonka antimista hän selkeästi nauttii, luo toisaalta oudon ristiriidan Philipin amerikkalaisinhon kanssa, vielä elokuvan alussa hän kun totesi amerikan tylsäksi. Philip sanoikin kerran, että mikään Yhdysvalloissa ei ollut uutta New Yorkin jälkeen. Jostain syystä hän ei kuitenkaan voinut keskeyttä tyhjää matkaansa yhä syvemmälle mantereeseen. Tämä lukkiutuminen esti myös häntä kirjoittamasta selostustaan amerikkalaisesta maisemasta. Hän kykeni vain valokuvaamaan näkemäänsä, muttei ollut tyytyväinen siihenkään kokiessaan kauniin todellisuuden vangitsemisen kylmälle kuvalle tavoittamattomaksi. Ikään kuin kaikki se, mitä hän tavoitteli, oli aivan hänen käsiensä ulottuvilla, mutta hän ei kyennyt purkamaan sitä sanoiksi lehtijutun muotoon tai näyttämään näkemäänsä kauneutta muille.“Olen menettänyt kykyni kuulla ja nähdä,” hän sanoi.
Tämän kaiken voi nähdä kritiikkinä viime vuosisadan puolivälin jälkeen kovin harppauksin edennyttä massakulttuuria kohtaan, joka teki kaikesta hajutonta ja mautonta mössöä johon yksilö katoaa. Wenders konkretisoi tilanteen koko maan mittakaavassa asettaen yksinäisen ratsastajamme, Philipin ajamaan koko amerikan läpi näkien vain samaa kaikkialla, ollen jumissa, yksin ja eksyneenä tähän toistuvuuden viidakkoon. Tälläinen massakulttuuri Philipin tapauksessa turrutti hänet, tehden hänestä kykenemättömän vastaanottamaan sitä amerikkalaista maisemaa jota hänet alunperin lähetettiin Saksasta etsimään, sitä maisemaa joka kätkeytyy niiden satojen samanlaisten huoltoasemien ja hiekkarantojen taakse.
Yksi elokuvan parhaimmista kohtauksista on tavattoman hieno kohtaus jossa Alice ja Phil, päämäärättömästi kaupungissa ajelehdittuaan istahtavat kahvilaan ja tilaavat kahvia ja jäätelöä. Taustalla on poika joka kuuntelee jukeboksista Canned Heatin On the Road Againia, hyräillen sävellystä, litkien välissä loppuun sulanutta jäätelöään, vatkaten jalkaansa musiikin tahdissa. Juuri tässä kohtauksessa kulminoituu nämä teemat tavalla jota ei voi sanoilla selittää.
Elokuvan henkilökohtaisuus ohjaajalle ruumiillistuu Philipin hahmossa, joka toisintaa Wendersin oman matkan Yhdysvaltoihin hänen lapsuudestaan säilyneiden valokuvien jäljessä. He molemmat jakavat saman intohimon, todellisuuden jäljentämisen, oli se sitten kirjoituksen, valokuvien tai elokuvan keinoin, mutta molemmat myös kohtaavat välineiden rajoittuneisuuden luomat ongelmat. Wendersille Alice kaupungeissa oli varmasti tärkeä virstanpylväs, sillä vasta tällä elokuvalla hänen voisi katsoa löytäneen tyylinsä, joka tietoisesti hylkää perinteisen elokuvan ja myös Wendersin aiempien ohjausten ominaisuuden käyttää selkeää alkua, keskivaihetta ja loppua, ja sen sijaan ottaa pikemminkin katkelman todellisesta elämästä, jossa tälläisiä tapahtumasarjoja on käynnissä kokoajan katkeamattomana virtana, joka on aina useampien asioiden summa ja jolle ei voi määrittää selkeitä rajalinjoja. Elokuva alkaa tiellä matkaavasta autosta ja päättyy raiteilla kiitävään junaan, mikä juurikin ilmentää tätä jatkuvuuden ja katkemattomuuden, irrallisuuden tunnetta. Jälkikäteen tapahtumista muistaa vain palasia, muistokuvia, koska todellisuus ei etene etabloituneiden juonikonventioiden mukaisesti, vaan on arvaamattomien voimien ohjailema virta.
Lähes kahden tunnin teoksessa vaelletaan kahden mantereen, kolmen valtion ja ties kuinka usean kaupungin lävitse, mikä yhdessä koskettavan ja viihdyttävän tarinan kanssa takaa monivivahteikkaan elokuvakokemuksen. Näyttelijöistä Vogler Philipinä ja vasta 9-vuotias Yella Rottländer Alicena ovat luonnollisesti tärkeimmässä asemassa ja he tekevätkin jäätävän hienot roolisuoritukset. Mustavalkoisen elokuvan hillitty ja vähäeleinen, jopa minimalistinen tyyli niin dialogin, kuvauksen kuin rytmityksenkin osalta tuo elokuvaan realistisuutta ja tilaa katsojalle.
Can -yhtyeen säveltämä hieman Polanskin arkkisäveltäjän Krzysztof Komedan kevyempiä hengentuotteita muistuttava tunnusmusiikki on jonkinlaista jännittävää ja kiehtovaa epävarmuutta huokuva sävellys, joka tukee onnistuneesti Philipin ja Alicen tilaa. Muutenkin elokuvan soundtrack on erittäin onnistuneesti koostettu 60-luvun rock-sävellyksistä, jotka mukanaolollaan ilmentävät hienosti koko aikakautta ja saman hengen levittymistä koko maailmaan.
Paitsi että elokuvasta halutessaan saa irti yhteiskuntakritiikkiä tai ihmissuhteiden puintia, on Alice kaupungeissa ensisijaisesti liikuttava ja välitön tarina miehen ja tytön ystävyydestä. Tämä road movie on jo itsessään kuin kaunis matka, jonka varrella on paljon mieluisaa koettavaa.
