Leffatykissä sattui silmään Kulti, kutistin kakarat elokuva ja se kuulosti etäisesti niin tutulta ja mielenkiintoiseltä, että päätin uhrata hetken sen katsomiseen. Olisihan tuon ajan voinut järkevämminkin kuluttaa, mutten väitä, että se oli täyttä ajanhukkaa.
Elokuva alkaa juuri niin leffamaisesti kuin tällaiselta voi odottaakin. Turhankin täydellinen lähiö USAn lippuineen oven pielessä paljastaa välittömästi ensimmäisen kohtauksen lavastemaisuuden. En antanut tämän häiritä, sillä 1980-luvun leffalta en enempää odottanutkaan. Tämän jälkeen esitellään sulavasti tiedemiesisä Wayne Szalinski, kiinteistövälittäjä-äiti Diane, tytär Amy sekä isänsä jalanjäljillä kulkeva poika Nick. Lisäksi kuvioissa pyörii mukana naapurin perhe, johon kuuluu hiukan ärtyisä poikiaan miehiksi kasvattava isä Russell Thompson, miestään tukeva äiti Mae sekä pojat Russell ja Ronald.
Alussa naapureiden väliset suhteet esitellään luontevasti, henkilöiden luonteenpiirteet on jaettu näyttelijöille erittäin hyvin ja kutistamiseen johtava tapahtumasarja tuntuu melko luonnolliselta. Kutistumisen jälkeen tapahtumat lähtevätkin sitten luisumaan käsistä ja katsomisnautintoa häiritseviä pikkuvikoja löytyy enemmän kuin laki sallii. Lapsia riepotellaan milloin mitenkin ja jokaisesta selvitään täysin naarmuitta, skorpioni tulee vastaan pihanurmella aivan kuin olisi luonnollista löytää sellainen otus pihaltaan ja Szalinskien pihanurmi on erittäin lyhyttä, mutta tästä huolimatta sinne voi hukata leikkidinosauruksen, sitä on luontevaa haukkua amazoniksi ja sitä on järkevää leikata ruohonleikkurilla, vaikkeivat terät edes yllä ruohon tasolle. Eivätkä mittakaavatkaan sovi joka tilanteeseen. Esimerkiksi jo mainitun skorpionin olisi pitänyt olla ainakin viisi kertaa suurempi kuin se elokuvassa oli.
Leffan alussa katsoja huomaa turhankin selvästi orastavan teiniromanssin, joka etenee liian selvästi eikä oikein sovi leffaan, aivan kuin se olisi pitänyt väkisillä saada mukaan. Lapsilla on monissa kohtaa havaittavissa selvää ylinäyttelemistä mikä ei ainakaan paranna tunnelmaa. En ole sitä ikäluokkaa (s. -89), että nämä vanhat sci-fi pläjäykset toisivat nostalgiafiiliksiä, joten melkeinpä ainoa hyvä asia leffassa oli mielenkiintoinen alku sekä perheiden isien Waynen ja Russellin loistava näyttelytyö. Isät pelastavatkin leffassa sen vähän mitä pelastettavissa on.
Kelle sitten lähtisin suosittelemaan tätä leffaa? Komediaa ei pätkästä löydy kovinkaan paljoa, joten sitä genreä hakevien ei kannata vaivautua. Nykyajan lapset lienevät sen verran tottuneita laadukkaasti toteutettuihin leffoihin, että heitä tällainen nykymittapuulla huono lavastus ja sci-fi meininki luultavasti vain häiritsisi. Tämän voi kyllä kuka tahansa kerran katsoa, mutta suosittelemaan uskallan varovasti lähteä vain nostalgiannälkäisille sci-fi faneille ja niille, jotka eivät hae leffalta laadukkuutta vaan tappavat vain aikaa.
