Olin todella skeptinen, kun kuulin että klassisesta brittikomediasta “Naisentappajat” (1955) aiotaan tehdä amerikkalainen uusintaversio. Alkuperäinen elokuva on paitsi loistava komedia myös yksi omia ehdottomia suosikkejani. Ja Hollywoodin viime vuosina tarjoilemat uudelleenlämmitykset ovat olleet säännöllisesti kauheita (kuten Gus van Santin surkuhupaisa “Psyko” tai Adam Sandlerilla tähditetty “Mr. Deeds tulee kaupunkiin”, joissa upeasta alkuperäisteoksesta tehtiin pannukakku). Pelkoni hellitti hieman, kun kuulin Coen-veljesten olevan asialla. Ja ehkä elokuva olisikin ollut parempi, jos en olisi muistanut vanhaa versiota niin hyvin. Vertailussa se nimittäin voittaa kirkkaasti tämän uudelleenlämmityksen.
Juoni on pääkohdittain sama. Joukko hassuja rikollisia vuokraa huoneen vanhan mummelin talosta ja uskottelee harjoittelevansa kamarimusiikkia, vaikka todellisuudessa juonii kaikkien aikojen ovelinta ryöstökeikkaa. Vuonna 1955 oltiin sumuisessa Lontoossa ja rosvokoplaa komensi sir Alec Guinness yhdessä parhaista rooleistaan. Nyt tapahtumat on siirretty 2000-luvun syvään etelään Mississipin varrelle ja Guinnesin roolin on perinyt Tom Hanks. Aikahyppäys on aiheuttanut elokuvaan hassua kaksijakoisuutta: mummo Munsonin (Irma P. Hall) viktoriaaninen talo tuntuu elävän vielä 1950-lukua, mutta ympärillä velloo uusi vuosituhat hampurilaisbaareineen ja hip-hop-musiikkeineen.
Alkuperäisteoksessa oli hienovireinen, hitchcockmaisen pahaenteinen tunnelma, jota tästä on turha hakea. Se on harmi, sillä elokuvassa on paljon hyvää. Tom Hanks lipevänä huijariprofessorina ja Ilma P. Hall syvää etelää vääntävänä uskovaisena mummona tekevät mainiot roolit. Myös eri luonnetyyppejä edustava rosvonelikko toimii, vaikka Coenit olisivatkin saaneet laittaa ylinäyttelemiselle tiukemmat suitset. Jäteproomujen (vuonna 1955 käytettiin tavarajunia) ympärille on kehitetty monta tiivistunnelmaista kohtausta – ja saman synkän vireen toivoisi hallitsevan koko elokuvaa, kutovan kohtaukset yhteen. Nyt esimerkiksi goottilaisromanttisten proomukohtausten ja perunakellarissa harrastetun tyhjäpäisen puskahuumorin saumat paistavat. Vuolas kiroilu ja suolistohuumori ovat tarpeettomia ja tekevät hallaa kokonaisuudelle.
Elokuva on hyvä monessa suhteessa, mutta en voi olla pitämättä sitä kuin välityönä Coenien hienolla uralla. Mieleni tekisi nähdä taas kerran alkuperäinen “Naisentappajat”, mutta se voi olla melko hankalaa…
nimimerkki: Tuukka
