Metallimusiikista vähänkin tietävät henkilöt ovat varmasti jossain vaiheessa törmänneet Cradle of Filth -nimiseen yhtyeeseen. Itse en bändin musiikista suuremmin perusta, mutta silti jostain syystä päädyin katsomaan Cradle of Fearin, jossa bändin koko silloinen kokoonpano on mukana enemmän tai vähemmän tärkeissä rooleissa.
Elokuvan juonessa ei – yllätys yllätys – ole järjen häivääkään, mutta se tuskin on tarkoituskaan. “The Man” -niminen hiippari kylvää kauhua ja kuolemaa ympärilleen mitä erikoisimmin keinoin. Veri ja muut eritteet lentävät jo elokuvan ensimmäisitä hetkistä lähtien, ja väkivaltaa sen eri muodoissa esiintyy vähintään parin minuutin välein. Elokuvan alhaisen budjetin ja käsittämättömien näyttelijävalintojen vuoksi kyseiset kohtaukset ovat kuitenkin pikemminkin naurettavia sanan kaikissa merkityksissä. Ensimmäisten raakuuksien jälkeen odottelinkin hupaisaa splatter-ilottelua, mutta lähes kaksituntisen elokuvan aikana väkivaltakohtaukset menettävät tehonsa täydellisesti. Edes pehmopornomaiset vivahteet eivät nosta tätä tekelettä Ö-luokkaisuuden suosta.
Herää kysymys: Miksi tämä elokuva piti tehdä? Vain ja ainoastaan siksi, että bändin fanit saavat jonkin oheistuotteen, johon upottaa rahansa? Todennäköisesti niin. Mutta vaikka kyseinen väittämä olisikin totta, se ei oikeuta tämän elokuvan olemassaoloa millään tavalla. Cradle of Fear on aluksi hauskaa seurattavaa, mutta elokuvan “edetessä” hauskuus muuttuu tylsyydeksi ja katsoja toivoo, että lopputekstit pärähtäisivät ruutuun.
