Vuonna 1977 Argentiinaa hallitsi sotilasjuntta, joka niin monen kaltaisensa tavoin vangitsi ihmisiä mielivaltaisesti käyttäen syynä lähes mitä tahansa. Tämän kohtalon koki myös futismaalivahti Claudio Tamburrini, jonka tarinan Buenos Aires 1977 kertoo niin, että Kultainen palmu -ehdokkuus napsahti. Pakko myöntää, että itselleni kyseinen tapahtuma historiassa ei ole entuudestaan tuttu. Näin leffan kautta sitä oppii aina jotain uutta.
Nyt arvostellaan kuitenkin elokuvaa, eikä dokkaria. Ohjaajan ja käsikirjottajan on aina hyvä kertoa asiat realistisesti, mutta tässä tapauksessa värityskynää olisi saanut käyttää, vaikka varmasti onkin käytetty, mutta silti ihan reilusti enemmän. Kun tuntuu siltä, että katselisi sellaista dokumenttia, jonka väliin näytetään dramatisaatioita. Vain kertojaäänet ja haastattelut puuttuvat välistä.
Kultainen palmu -ehdokkuus lohkesi varmasti aiheen tärkeydestä, mutta mielestäni BA 1977 ei tee kunniaa juntan uhreille saati sitten saa katsojaa jännittämään leffan roolihenkilöiden puolesta. Suurin ongelma filkassa on se, että se ei löydä paikkaansa, eikä saa tuulta alleen, kun jatkuvasti toistetaan samaa. Alun perusteella saatoin odottaa leffaa, joka pysäyttää hetkeksi miettimään tapahtunutta ja jonka katsomisen jälkeen tulisi pakonomainen tarve googlettaa “Argentiinan sotilasjuntta” mutta kävikin niin, että leffa uppoaa aivojen syövereihin sinne satojen samankaltaistensa särmättömien teosten joukkoon. Paremmin tähän voisi suhtautua, jos olisi lähdetty tekemään vain vankila/pako -elokuvaa ilman historiallista pohjaa.
