Divine, tuo kultaisella 80-luvulla musiikkiakin työstänyt drag queen, teki uransa aikana myös varsin kyseenalaisia elokuvia. John Watersin ohjaama Pink Flamingos tuli katsottua puolittain vahingossa, kun Yle Teema leffan telkkuun pläjäytti. Kun lopputekstit valuivat ruutuun, oli päällimmäinen tunne puhdas “Mitä helvettiä sitä tuli taas katsottua?” -fiilis. Eikä ollenkaan pahassa mielessä.
Pink Flamingosissa ei varsinaisesti ole mitään järkevää juonta; metsän keskellä omituisen perheensä kanssa asuva Divine on saanut tittelin, josta kovin moni muu tuskin olisi ylpeä; hän on maailman saastaisin ihminen. Tilanteeseen on tulossa muutos, kun Raymond ja Connie Marble, pariskunta, joka kaappaa kadulta naisia, teettää näillä kellarissa lapsia ja myy kersat lesbopareille, päättää saada kyseisen tittelin itselleen. Luvassa on sellaista törkyilyä, että alta pois, eikä meno varmasti miellytä läheskään kaikkia.
Jostain kumman syystä minä kuitenkin pidin elokuvasta. Se sotii kaikkea sitä vastaan, mitä mm. Hollywoodissa väsätyt tekeleet edustavat. Pink Flamingos on alusta loppuun saakka aivan uskomatonta kuraa, mutta silti jollakin kierolla tavalla loistavaa sellaista.
Kuten jo annoin ymmärtää, elokuvan suositteleminen kaikille ei käy päinsä ollenkaan. Alastonkohtaukset ovat melkeinpä kamalia, leffan aikana esitellään elimiä peniksistä peräaukkoihin ja Divine herkuttelee leffan loppuhetkillä koiran pökäleellä. Puhdasta neroutta, sanon minä.
