“Aito pasifismi on ihmisen jaloin ajattelutapa, mutta jos joku tulee, ja silpaisee sinulta käden irti, et varmasti ojenna hänelle toistasi.” Näin viisasteli, ja hemmetin osuvasti, eräs tietty, aikaansa nähden järkyttävän väkivaltaisista elokuvistaan tunnettu ohjaajanero nimeltä Sam Peckinpah, joka sai hengentuotteidensa myötä lisänimen “Bloody-Sam.” Sampalla ei kuitenkaan ole Death Wishin kanssa muuta tekemistä, kuin ajattelumalli, sillä samaan tyyliin tuumii myös elokuvan päähenkilö, arkkitehti Paul Kersey, aseistakieltäytyjä ja pasifisti. Tai, ei ajattele ennen kuin muutama nilkki tunkeutuu hänen kotiinsa, murhaa hänen vaimonsa ja raiskaa hänen tyttärensä. Poliisi on voimaton, ja ennen aatteissaan niin vankka Kersey alkaa tuntea silmitöntä raivoa ja kostonhimoa. Hän haluaa oikeutta, vaikka sitten pitäisi itse tarttua aseeseen.
Yllätyksekseen Kersey huomaa pian, ammuttuaan ryöstäjää itsepuolustukseksi, että on voimakas tunne, kun ei tarvitse enää pelätä kadulla, kun voi puolustaa kanssaeläjiään ja itseään, ja nousta ylös, puuttua kaikkeen siihen pas*aan, mitä kaduilla tapahtuu. Mutta sokaiseeko valta, karkaako homma käsistä? Saako yksilö nousta kaupungin rikollisuutta vastaan, vai alentuuko hän itse ryöstäjien ja murhaajien tasolle “siivotessaan” katuja järeällä revolverilla? Ja ennenkaikkea, pitemmän päälle, auttaako se lopulta mitään?
Death Wishin teemat ovat hyvin pitkälti samanlaiset, kuin muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneessä Taksikuskissa, tai vaikkapa vuotta aikaisemmin ilmestyneessä Walking Tallissa (suom. Lahjomaton sheriffi, 1973), tai kolmea vuotta aikaisemmin päivänvalon nähneessä Likaisessa Harryssa… kyllä, näitä aiheita on käsitelty ennen Death Wishiä ja näitä aiheita on käsitelty sen jälkeen, ja jokaisella näitä aiheita käsitelleellä filmillä on siihen hieman erilainen näkökanta. Death Wishin on ehkäpä kaikista jyrkin, sillä vaikka elokuva on brutaali ja realistinen, eikä vääristele sitä, miten ihmistä sattuu, kun turpaan tulee tai luoti osuu, on elokuvan sanoma varsin selvä: Saasta pois kaduilta, vaikka sitten näin.
Yli kolmekymmentä vuotta sitten valmistunut pläjäys on yhä edelleen ajankohtainen, sillä saasta rehottaa kaupunkien kaduilla yhä edelleen, eikä byrokratian kanssa tappeleva poliisi voi kuin yrittää parhaansa. Meillä Suomessa asiat eivät ole lähellekään yhtä pahalla tolalla kuin vaikkapa New Yorkissa, jonne filmi sijoittuu, mutta kyllähän meilläkin ihmisiä jatkuvasti ryöstetään ja pahoinpidellään kaduilla. Tänään luin lehdestä, kuinka Tuomioistuin vapautti 14 paloa sytyttäneen tuhopolttajan, ja muutama viikko takaperin pupun mikroaaltouunissaan paistanut kaveri sai 180 euroa sakkoja. Pedofiliasta Suomessa saattaa päästä ehdonalaisella vankeudella, tai muutaman kuukauden ehdottomalla? Kaksipiippuisia asioita, ja jokainen voi miettiä itsekseen, mitä sille voisi tehdä, vai voisiko mitään.
Death Wish on ns. älykäs toimintaelokuva, jollaisia on aivan liian vähän. Siinä on rutkasti toimintaa ja verenroisketta, mutta myös synkkä yleisilme, paljon painavaa sanomaa ja se on elokuvallisestikin varsin erinomainen teos, klassikkofilmi, joka kannattaa katsoa. Vaikka filmillä on oma, jyrkkä kantansa asioihin joita se kuvaa, se ei silti saarnaa tai yritä iskostaa mitään katsojan päähän, vaan jättää tulkinnanvaraa ja pistää katsojan ajattelemaan. Yksi hyvä syy katsoa Death Wish on tietysti myös pääosassa äijäilevä Charles Bronson, jonka ura hukkui 1980-luvun ja videon kultakauden myötä B-elokuvien loputtomaan ja tukehduttavaan suohon, mutta onneksi Bronson, joka ehdottomasti kuuluu valkokankaan kovimpiin kivikasvoihin, ehti 1960-70-luvuilla tehdä meille jälkipolville nautittavaksi monta, ajatonta klassikkoa, jotka jaksaa varmasti katsoa useaan otteeseen. Yksi tällainen on juuri Death Wish, hieman kornisti suomennettu Väkivallan vihollinen.
