Viime syksyn ensi-illat toivat Yhdysvalloista esiin muun muassa Wall Streetin rahakasta pröystäilyä sekä Harvardin naamakirjaneroutta, sitä Amerikan kiiltävintä kärkeä – sitä, mikä pitää Yhdysvallat lähes kaikilla elämänaloilla suurvaltana.
Debra Granik tarjoilee kiitosta saaneessa elokuvassaan Winter’s Bone sitä toista Amerikkaa: sitä, joka ei äänestä edes republikaaneja. Sitä, joka lähettää poikansa ja tyttärensä maailman sotatantereille. Sitä, joka ohitetaan pikaisesti painamalla vuokra-auton kaasupoljinta matkalla idästä länteen.
Winter’s Bonen näyttämönä on ränsistynyt keskilänsi, Amerikan tunkkainen takapiha, jossa naiset ovat kuin miehiä ja miehet harvemmin yhtään mitään.
Onneksi kaiken toivottomuuden keskellä on sentään yksi sitkeä sissi, 17-vuotias Ree, joka on joutunut nuoresta iästään huolimatta huolehtimaan jo perheensä pyörittämisestä, kun äiti on masennuksen kourissa eikä isäpapasta ole juuri havaintoja. Vaikka Jennifer Lawrencen esittämä nuori nainen on jo uhkaavasti valumassa samaan välinpitämättömyyden suohon muiden paikallisten tavoin, on hänellä kuitenkin jotakin tärkeää: rakkaat pikkusisaruksensa, jotka antavat pientä toivon pilkahdusta ankeuden alhoon. Taistelijan kyntensä Ree näyttää myös, kun sitä hämärähommiin sotkeutunutta isäpappaa pitäisi etsiä oikeuden eteen. Puhumattomattomuuden alkukantainen muuri uhkaa musertaa taipumattomankin tyttösen, mutta viime hetkellä päihteiden ja päämäärättömyyden sumentamista kanssaihmisistä löytyy sentään rahtunen inhimillisyyttä.
On itsestäänselvää, että sitkeyden perikuvaa esittänyt Jennifer Lawrence on ehdolla parhaan naispääosa-Oscarin saajaksi. Elokuvan hienointa antia onkin Reen sisukas kamppailu jalompien päämäärien puolesta. Myös yhdysvaltalaisen takapajulan toivottomuus on saatu upeasti vangittua filmille – elokuva ahdisti varsin näyttävästi. Se muistuttaa, että suurvallallakin on varjopuolensa, ja mikäli yhteiskunnan kokonaistaso mitataan sen heikoimpien osien mukaan, niin ei Yhdysvallatkaan mikään onnen kultamaa kaikilta osiltaan ole. Reet pärjäävät kyllä – mutta entä ne muut?
Heikompi oli elokuvan juoni, joka oli varsin tasapaksu tarina ilman suurempia sykähdyksiä, ellei sitten tunteettomuus ollut karussa ympäristössä itsetarkoituksellista. Kokonaisuus ei siis ollut erityisen säväyttävä, mutta muutamat yksittäiset pilkahdukset olivat sitäkin kirkkaampia – niin itse elokuvassa kuin 2010-luvun Amerikassakin.
