Marvelin sokea supersankari Daredevil on nauttinut sarjakuvayleisön arvostusta jo kauan ennen Drew Goddardin luotsaamaa Netflix-sarjaa – Ben Affleckin katastrofaalisesta trikooesiintymisestä huolimatta – sellaisten kirjoittajien kuin Frank Millerin ja Kevin Smithin käsissä. Marvelin viallisten sankarien letkaa jatkava Matt Murdock viehättää asianajajana, joka jakaa oikeutta omalla kädellään aina kun laki ei sinne yllä. Yksi piirre kuitenkin hämää: vahvistuneiden aistiensa ansiosta aerodynaaminen kalsarimies havaitsee ympärillään käytännössä kaiken ja loikkii kaupungin katoillakin ketterämmin kuin Spider-Man. Se siitä katutasanteen rankasta realiteetistä. Hahmon kiehtovin puute käännetään päälaelleen niin, ettei sillä ole kuin symbolista arvoa.
Vaan silloin kutsuun vastaa takavasemmalta suuri hollantilainen: Rutger Hauer.
Kuin ihmeen kaupalla elokuvalla, jonka nimestä löytyy ‘Fury’ ja päähenkilö nimeltä Nick, ei ole Marvelin kanssa edelleenkään mitään tekemistä. Hauer on Nick Parker, tienvarsia mittaava sokeutunut Vietnam-veteraani, matkalla vanhan asetoverinsa (Terry O’Quinn) luo, mutta löytää ainoastaan tämän jättämän perheen. Isän hämärätoimien härnäämä joukko konnia saapuu sopivasti paikalle saman viiden minuutin sisään aikeenaan ottaa perhe vangiksi. Äiti (Meg Foster) joutuu väkivallan välikäteen, mutta Nickin onnistuu pelastaa poika Billy (Brandon Call). Matka isän luo Billyn kanssa testaa Nickin taitoja sijaisvanhempana. Vesileiman aikakaudesta lyö kelminä Randall “Tex” Cobb. Vielä isomman sellaisen lyö Cannon Group -veteraani Sho Kosugi, jonka spesiaaliesiintyminen todistaa, ettei Quentin Tarantino ole ainoa, joka hallitsee genre-fanien hemmottelun.
Daredeviliä piirtäneet artistit ovat ajan saatossa löytäneet kuvallisia keinoja havainnollistaa sokean “näkökenttää” tavoilla, jotka palauttavat näkörajoitteisuuden funktiota takaisin hahmoon. Taitavimmankin piirtäjän on silti vaikeaa pitää piirre läsnä niin kuin ne 24 framia sekunnissa, joiden aikana Hauerin varovainen askellus ja tasainen katse ohi muiden katseista pitävät huolen, etteivät sankarin rajoitteet unohdu. Mitään tarkkaa karttaa sokean kyvyistähän tässä ei edes yritetä piirtää, mutta vihjeitä siitä, mitä Parker pystyy ympäristöstään poimimaan annetaan kosolti. Luonnollisesti äänien merkitystä korostetaan kovasti ja Hauerin elekielestä miekkataisteluissa näkee, ettei kyseessä ole aivan jokapäiväinen sankari, mutta niin tietoinen tilasta hänkään ei ole, etteikö liukastuisi sateella lätäkköön.
Ei pidä käsittää väärin. Uskottavuuden ja järjen rajat venyvät ja paukkuvat kuin kalsarin resorit ja katsoja saa antaa paljon humpuukia anteeksi, jos meinaa hyväksyä kaikkein tuupoimmat tempaukset – vaikka tottahan se on, että sokea auton ratissa on parempi kuin lapsi tai nainen ilman silmälaseja. Pääasia on, että tyyli on yhtenäinen. Kun Hauer nätillä miekan sivalluksella ajaa kulmakarvatkin vastukseltaan pois, niin onhan se selvä, että leffan tekijät ovat lähteneet pitämään teoksellaan hauskaa.
Miksi ylipäätään on merkitystä sillä, miten sokeaa kuvataan 80-lukulaisessa toimintaelokuvassa, jos sillä ei ole opetuksellista arvoa tosielämässä? Kenties arvo sijaitsee enemmän tarinankerronnallisissa opeissa. Tekijöiden kiinnostus siihen, mihin protagonisti kykenee tarttuu katsojaan. Kyky havainnollistaa tätä osoittaa kekseliäisyyttä, mutta jo pelkkä vajavaisuuden inhimillinen ulottuvuus antaa valtavan arvon sille optimistisuuden ja itselle naureskelun ominaispiirteelle, mikä Hauerin Parkerista tekee niin vetävän hahmon. Sokeus hahmossahan ei ole kuin osa sen viehätystä; se, miten tämä siihen suhtautuu buddhalaisella tyyneydellä ja hyväksynnällä, on valloittavaa. Tuolla pelastaisi montakin aikakautensa action-huitomista, vaikka eipä Steven Seagalista tai Chuck Norrisista ikipäivänä saisi Rutger Haueria.
Jatkuvista Daredevil-vertauksistani huolimatta Silmitön raivo on velkaa itse asiassa Kan Shimozawan japanilaisille Zatoichi-elokuville 60-luvulta, vaikka kaukana ei ole myöskään Lone Wolf & Cub -mangan/leffojen road-tarina isän ja pojan matkassa. Pikku-Billy Devereaux on painajainen jokaiselle vanhemmalle, mutta Nick Parkerin arviointikykyyn syntyy tarinan edetessä niin kova luotto, että jos Billy saa sokean kyynelkanavat toimimaan, niin onhan sen oltava OK. Kirjoittajan mukaan ujuttamat motiivit ja musiikki tekisivät Nickin ja Billyn yhteismatkasta imelän missä tahansa muussa yhteydessä, mutta sekin löytää kummasti paikkansa oikeassa elokuvassa. Ihan sydän nyrjähtää.
