Aina silloin tällöin yllätän itseni mietiskelemässä yhden jos toisenkin äsken juuri katsomani taide-elokuvan syvimpiä tarkoituksia. Koko ajan ajatukset harhailevat suurien kysymysten eptoivoisessa suossa udellen “Miksi se kohtaus oli siinä?”, “Mitä se tarkoitti, että päähenkilö teki mitä teki?”, “Mitä se elokuva kuvasti?” jne.
Andalusialainen koira on siinä mielessä huvittava tapaus, että jo kauan ennen kuin näin koko elokuvaa edes ensimmäistä kertaa, minulle oli kerrottu yksityiskohtaisesti kaikki mahdolliset tapahtumat elokuvasta. Ja kaiken tämän ajan pieni pää teki taas aivotyötä miettien mm. edellä mainittuja asioita, juonta ja tarinaa.
Mutta kunnes sitten vihdoin ja viimein näin tuon tekeleen, oli kaikki yht’äkkiä niin selvää. Heti elokuvan loputtua tajusin todella monen eri kohtauksen merkityksen ja idean kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Harvinaisen avartavaa, sanoisinko? Se, että kuinka oikeassa loppujen lopuksi olen näiden aivoituksieni kanssa, onkin sitten asia erikseen mutta ei siitä sen enempää.
Elokuva kertoo 16 minuuttia kestävän surrealistisen unenomaisen tapahtumasarjan pitkältä aikaväliltä, joka ei anna minkäänlaista armoa sitä piruparkaa kohtaan joka tämän unen näkee. Alun legendaksi kohonnut partaveitsikohtaus herättää tylsistyneemmänkin katsojan mielenkiinnon ja esittelee maailmalle elokuva -historian ehkä ensimmäisen (ja yhden onnistuneimmista) gore-efekteistä.
Tämän jälkeen saakin katsoja ihmetellä mitä nokkelimpia ja omituisimpia anarkiaa kuohuvia toisistaan melkeinpä täysin irrallisia kohtauksia. Joka ikinen kohtaus sisältää jonkin asteista symboliikkaa ja on seuraavaan kohtaukseen liitetty oikeastaan vain sillä, että pääosissa olevat mies ja nainen siirtyvät kohtauksesta kohtaukseen enemmän tai vähemmän järkevällä tavalla.
Henkilökohtaisesti olen kovasti sitä mieltä, että elokuvan voi loppujen lopuksi tulkita kahdella eri tavalla. Voi ajatella, että Buñuel ja Dali halusivat vain järkyttää katsojia ja taiteen alan ihmisiä tekemällä teoksen jossa kirjaimellisesti ei ole mitään muuta tolkkua kuin vain lauma shokeeraavia kohtauksia. Tai sitten voidaan tosiaan ajatella, että kyseessä on jonkun ihmisen painajainen. Itse haluaisin kovasti uskoa jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mutta elokuvaa enemmän ajateltuani näyttää siltä, että toisin on.
Tiivistettynä voidaan sanoa, että Andalusialainen koira on vähintäänkin yleissivistystä elokuvaharrastajien keskuudessa.
