Dracula Untold koettaa kertoa kuiviin imetyn (hah hah) vampyyriruhtinaan tarinaa uudesta näkökulmasta. Päähenkilönä heiluu turkkilaisten nurkkaan ajama Valakian voivodi Vlad III Dracula tai tuttavallisemmin Vlad seivästäjä. Sinänsä tämä ei ole uutta, jo Coppolan Bram Stokerin Dracula esitti, että Mina Murrayn perässä kyöräävä kreivi olisi todella Vlad Tepes itse. Dracula Untoldin peruslähtökohta ei siis ole kovin omaperäinen, mutta Vladiin saadaan hienoista kiinnostavuutta, sillä mies kuvataan väkivaltaisen ja julman menneisyytensä (melko miedosti) vaivaamana ruhtinaana, joka haluaisi elellä loppuikänsä rauhassa. Rajan takaa vyöryvät turkkilaiset kuitenkin sotkevat eläkesuunnitelmat ja niinpä Vlad hommaa erään häijyn vanhan vampyyrin avulla itselleen yön ruhtinaan voimat puolustaakseen väkeään mailleen vyöryviltä valloittajilta; miehen omat sotajoukot kun rajoittuvat muutamaan karpaasiin.
Historialliseen aineistoon pohjautuva henkilö fiktiivisen elokuvan päähenkilönä on ihan kiintoisa veto, mutta Vlad Draculaa ei mielellään näe sankarina, varsinkaan, kun miehen kammottavat julmuudet eivät oikein saa käsittelyä osakseen. Mitä nyt jäbä toteaa, että “Joskus täytyy olla hirviö hallitakseen.”
Draculaa toisin sanoen käsitellään hyvin siloiteltuna ja sankarillisena miehenä, vaikka ruhtinaan historiallinen maine on suorastaan kylmäävän hirvittävä. Pyrkimyksenä on varmasti ollut tehdä miehestä sympaattinen päähenkilö, mutta lopputulos on ristiriitainen ja ontuva, ainakin mikäli tuntee historiaa vähääkään. Muissa hahmoissa ei sitten ole syvyttä nimeksikään: vaimo kaipailee miehensä perään, lakeijat pokkuroivat ja oma poika lähinnä napittaa isoilla silmillään ja huutelee isukkia apuun. Turkkilaiset vastustajat ovatkin sitten suurinpiirtein saatanasta seuraavia. Enpä ihmettelisi, vaikka elokuva herättäisi uutta, 300-tyyppistä keskustelua Lähi-Itä-vastaisuudesta, sen verran tiuhaan mielettömät turkkilaislaumat marssivat rumpujen tahdissa islamin puolikuut lipuissaan liehuen hyviä ja rauhantahtoisia transilvanialaisia kuhisevaan Karpaattien lintukotoon.
Elokuvan alkupuoli jaksaa kiinnostaa joten kuten. Draculan epätoivoisessa voimattomuudessa häntä uhkaavan vihollisen edessä on tiettyä tenhoa, ja vierailu voimansa ruhtinaan käyttöön lainaavan arkkivampyyrin luona on ihan kiintoisaa katseltavaa. Charles Dance kelmeänä verenimijänä varastaa kohtauksellaan shown. Ukolla on karismaa, se pitää myöntää.
Tämän jälkeen elokuva romahtaa lähes täysin. Draculan uudet voimat ovat suurudessaan niin naurettavia, että katsoja pyörittelee lähinnä silmiään. Mies hallitsee miljoonien lepakoiden armeijaa, nostattaa myrskyjä, hakkaa tuhat sotilasta paljain käsin eikä misään vaiheessa edes hikoa. Siinä missä kuolevainen, tai vähemmillä voimilla varustettu Dracula olisi voinut olla mielenkiintoienn päähenkilö, ei likaisen työn nahkahiirille jättävä vampyyriruhtinas ole lainkaan kiinnostava. Toiminta heiluu jossain Matrixin ja Hellsingin maastossa (itse asiassa osa taisteluista on suoria kopioita näistä lähteistä) ja on vampyyrifilkaksi steriiliä, veretöntä ja kovin puhtoista.
Visuaalinen antikin on kovasta yrityksestä huolimatta varsin onnetonta. Hienoimmat otokset näyttävät päälleliimatulta kikkailulta -traileria varten tehdyiltä otoksilta, jotka kieltämättä ovat nättejä, mutta eivät istu elokuvan muuten varsin tavanomaiseen ilmeeseen. Käsikirjoituksessakaan ei ole kehumista. Ekspositiota, aukkoja sekä ontuvankornia jutustelua riittää parinkin elokuvan tarpeiksi.
Ehkä surullisinta on kuitenkin se, että Charles Dancen hahmo olisi ollut päähenkilönä paljon perheenisä-lepakkojeesus Vladia kiinnostavampi. Näyttelijät tekevät minkä voivat, mutta mistään huippusuorituksista ei voi puhua. Pääsyy lienee turha kiirehtiminen, josta huolimatta puolitoistatuntisen elokuvan aikana ehtii vilkuilla kelloaan aika monta kertaa. Efektiryöpytyksestä ja visuaalisesti korkealle kurottelevasta tylistä huolimatta Dracula Untold on kauhuton, veretön ja mielenkiinnoton, aneeminen mätkepätkä. Tämä Dracula olisi todella saanut jäädä kertomatta.
