Pixar on osoittanut esimerkiksi elokuvillaan WALL-E ja Up, että animaatioelokuvassakin voi olla syvyyttä, sielua ja yhteiskunnallista sanomaa. Tai sitten ne voivat olla sellaisia kuin Dreamworksin Näin koulutat lohikäärmeesi; semi-viihdyttävää höttöä tylsällä tarinalla.
Näin koulutat lohikäärmeesi sijoittuu viikinkiaikaiselle Öystilän saarelle, jossa sataa vettä yhdeksän kuukautta vuodesta ja lopun ajan rakeita. Pirteää ilmapiiriä rasittavat tultasyöksevät örkit; monenmalliset, -kokoiset, -ja väriset lohikäärmeet, joita kylän viikingit yrittävät järjestelmällisesti saada hengiltä. Suuren viikinkisankarin jälkeläinen Hikotus (originaaliversiossa Jay Baruchel, dubatussa Aksu Palmén) pistää kuitenkin ruumiinrakenteellaan ja mentaliteetillaan kapuloita rattaisiin; hintelästä pojasta ei ole lohikäärmeiden silpojaksi, eikä hän loppupeleissä sitä haluakaan. Hikotus törmää metsäretkellään myyttiseen lohariin, Yön raivoon, jonka pitäisi kuulemma olla lajitovereistaan niitä pelottavimpia ja vaarallisimpia. Hikotus kuitenkin tutustuu otukseen, ja huomaa, että lohari toimii hyvin samanlaisilla toimintaperiaatteilla kuin kissanpentu. Hikotus päättää kouluttaa Hampaattomaksi nimeämänsä otuksen lemmikikseen, ja tämän seurauksena haluaa saada kanssamiehensä ymmärtämään lohikäärmeitä ja kaikki elämään sulassa sovussa ja auvossa.
Juoni on hävyttömän itsestäänselvä ja ennalta-arvattava. On poika jota eri arvomaailmassa elävä iskä ei ymmärrä, tyttö joka ei diggaa pojasta ennen kuin hänestä tulee sankari, erilaisuus on rikkautta -tarina, ja vähän vauhtia ja vaarallisia tilanteita siinä välissä.
Dreamworksin aiemmat tuotokset Shrek ja Madagascar saivat sentään nauramaan ääneen, mutta Näin koulutat lohikäärmeesi saa hädintuskin yhden hymähdyksen aikaan. Toisin kuin esimerkiksi kaksimielisillä vitseillä ja populaarikulttuuriviittauksilla varustettu Shrek, Näin koulutat lohikäärmeesi on selkeästi nuoremmalle yleisölle suunnattu. Harmi sinänsä ettei lapsikatsojille ole osattu kirjoittaa sen enempää huumoria kuin yllätyksiäkään. Vaikka miljöö viikinkeineen ja lohikäärmeineen on uusi, tarina on sama kuin sadoilla keskinkertaisilla tv-elokuvilla.
Sympatiapisteitä heruu elokuvan alkuvaiheessa nössykälle Hikotukselle, joka osoittaa ettei pojan tarvitse olla testosteronilta löyhkäävä lihaskimppu toimiakseen elokuvan protagonistina. Mutta tokihan Hikotuksenkin pitää tosimiehen tavoin ajautua sankarilliseen väkivaltaan, eihän nössykkyys loppupeleissä kannata. Myös lohikärmes Hampaaton on paikoittain söötti, vaikka otuksen persoona jääkin mitättömän lemmikkieläimen tasolle.
Elokuvan 3D-versio herättää myös ristiriitaisia ajatuksia. Ensimmäisessä näkemässäni 3D-pätkässä kolmiulotteisuus tuntui hetken aikaa jännältä, mutta mitä virkaa sillä loppepeleissä on, jos se ei tuo tarinaan minkäänlaista lisäarvoa? Pökkelöt 3D-lasit painavat epäkäytännöllisesti (onko keneltäkään ihmiseläimeltä oikeasti löydetty päätä johon lasit sopisivat?), ja tummat linssit ärsyttävät ainakin allekirjoittanutta. Tuntuu että elokuvan värimaailma on jatkuvalla puoliteholla, ja tekisi mieli repiä lasit pois, että voisi nauttia elokuvan valosta ja väreistä. Ei uutuudenviehätyskään loputtomiin kanna.
Näin koulutat lohikäärmeesi on ihan mukiinmenevää höttöviihdettä, jos jaksaa olla ajattelematta tai etsimättä piilomerkityksiä. Elokuva kantaa juuri ja juuri yhden katsomiskerran, mutta toista kertaa ei kannata vaivautua.
