Pari epämääräistä juippia, Rico (Edward G. Robinson) ja Joe (Douglas Fairbanks Jr.) suuntaavat suurkaupunkiin ison rahan perässä. Joe löytää paikan viihdyttäjänä ja Rico taas värväytyy rikollisliigan mukaan. Vallanhimoinen pikkumies juonittelee itsensä yhä ylemmäs, joskin nopeaa nousua seuraa nopea tuho ja lopulta ironisesti osoittautuu että hän ei menestynyt – toisin kuin tuttunsa josta hän teki vihollisensa ja etsivä Flaherty (Thomas E. Jackson) tekee työnsä.
Mervyn LeRoyn gangsteriklassikko ei ole pituudella pilattu, sillä jokaisella kohtauksella on merkitystä. Kerronta seuraa Ricon nousua, uhoa ja tuhoa karulla tarkkuudella ja väkivaltaakaan ei ujostella käyttää. Valitettavasti lyhyydestä on enemmän heikkouksia kuin hyötyä. Juoni etenee liiankin nopeasti ja jättää paitsi ympäristön myös henkilöt ohuiksi luonnoksiksi ja tarinan voimakkaaksi pohjavireeksi aiottu Ricon ja Joen ystävyys osoittautuu vain ohueksi mausteeksi ja lisäksi kuvakerronta on suorastaan jähmeää. Ohjaajalla ei ole oikein äänielokuva hallinnassa, sillä asioista kerrotaan kun ne pitäisi näyttää.
Edward G. Robinson kylläkin näyttää vahvan esimerkin kaikille myöhemmille kiukkuisille pikkumiehille. Repliikit napsahtelevat esille ja tuijotuksessa on uhmaa ja vimmaa koko maailmaa kohtaan. Ricon ilkeän ahne luonne ilman todellista tyylitajua tulee ilmi. Harmi vain että ajankohdasta ja ohjaajasta johtuen ei A-luokan herhiläistä kehitetä johdonmukaiseen päätökseensä.
Douglas Fairbanks Hr. jää statistin osaan. Thomas E. Jackson sarkastisena Flahertyna on mukava vastakohta kiukkuiselle pikkumiehelle ja Thompson 1928 lausuu loppulauseet.
Vaikka Robinsonin kiukkuinen pikkumies onkin vahva elementti jää kokonaisuus harmillisen pinnalliseksi ja ontoksi. Lähtökohdissa on kuitenkin tarpeeksi potkua parempaan elokuvaan ja tässä muodossa Pikku Caesar antaa vain viittauksen lähtökohtiensa voimasta jättäen kaiken puolitiehen. Onko syynä moiseen lopputulokseen elokuvan tekoaika tai jokin muu syy on mysteeri.
