Kuvassa on karkea kontrasti. Se on mustavalkoinen ja liikkuu päähenkilön mukana omituisen subjektiivisesti. Vähän kuin Maximillian Cohen (Gullette) katselisi itseään kahdesta kulmasta. Ymmärrettävä efekti, varsinkin tarinan edetessä.
Kuka on Max Cohen? Hän on tyyppi, jota äiti kielsi katsomasta aurinkoon ja 6-vuotiaana hän uhmasi kieltoa. Jätkä on matikkanero, sairas sellainen, vaikka paiskiikin hommia täysillä. Jos Max ei olisi sairas ihminen, hän olisi varmaankin sairas murkku. Ja joidenkin mielestä hän _on_ sairas murkku (äännetään ärrävikaisittain).
Herra Cohenin pakkomielle on löytää kaikelle yhteinen kaava. Jonkinlainen universumin ydin. Vaikka mies elääkin lähinnä kahvilla ja pillereillä hän ei luovuta. Ei silloinkaan, vaikka hänen entinen opettajansa ja ainut tukijansa vihjaa, että kannattaisi lopetella ennen kuin käy hullusti. Max lisää vauhtia. Helvetilliset päänsäryt syövät miestä, pörssin hait uivat perässä ja raivohullut juutalaiset lyövät Tooralla päähän. Hyypiön rakkain ystävä on Euclid, sähköaivot, jotka nekin pettävät työmyyrän. Antaako luonto miehelle vastauksen vai vaatiiko ehkä loputkin neron terveydestä? Epäselvää on, mikä oikeastaan tapahtuu oikeasti.
Pin skitso kuvaustapa on omalla tavallaan varsin viehättävä. Jos migreenin haluaa taltioida filmille, se ilmeisesti näyttää lähinnä tältä. Leffasta ei silti tule huono olo.
Pääosassa nähtävä Sean Gullette on… hellyttävä. Mies onnistuu roolissaan hyvin, häntä kohtaan alkaa tuntea väistämättä myötätuntoa. Gulletten näytteleminen pelastaa paljon, sillä leffan tarinan mutkistuessa ja kielen käydessä numeraalisemmaksi katsoja kaipaa inhimillisyyttä. Gulletten nero häilyy heikkoudessaan niin monella rajalla, ettei hän enää itsekään tunne niitä kaikkia. Elokuvassa on tasoja kuin simpukassa kierteitä ja hieno loppu. Täydellinen filkka ei silti ole. Ylilyönteihin kuuluvat mm. kiihkouskovaiset juutalaiset. Nekin sulattaa kokonaisuuden ollessa kunnossa.
