Pentujengi & joulupentu -elokuvan aikana koin suunnatonta halua tarttua vieressäni makaavaan McDonaldsin muovileluun ja hakata itseni sillä kuoliaaksi. On vaikea sanoa, mikä elokuvassa oli kaikista säälittävintä. Disneyn on mielestäni aika tarttua itseään niskasta ja lopettaa tällaisten kliseisten “koirat puhuvat” -elokuvien tekeminen, joiden ainoana vetonaulana toimivat pieniin lapsiin aina vedonneet koiranpennut.
Pentujengi & joulupentu -elokuvassa ei ole mitään järkevää juonta, ei huumoria, ei edes opetusta. Koko elokuva perustuu säälittävän surkeasti animoituihin ja siksi halvannäköisiin koiranpentuihin, jotka juoksevat ympäriinsä ja aukovat Paintilla editoituja leukojansa. Samalla taustalla yksi ainoa ihminen sössöttää elokuvan halki tasaisella äänellä, liian laiskana edes vaihtamaan äänensävyään.
Eniten myötähäpeää minussa herätti Gimpin ja Movie Makerin tasoisilla ohjelmilla animoitu puhe, tanssi ja muu liike, joita elokuvassa toistellaan uudestaan ja uudestaan kyllästymiseen saakka. Budjettina ei tainnut olla ollenkaan rahaa? En yllättyisi, jos saisin kuulla, että tämän elokuvan on tehnyt yksin häiriintynyt seitsenvuotias tyttö Turusta.
Ihmettelen, miten aikuiset ihmiset ovat voineet tosissaan tehdä tälläisen elokuvan. Pilalle hemmotellun 16-vuotiaan amerikkalaistytön abortoitu sikiökin ohjaisi paremman. Kerta kaikkiaan säälittävää. Pentujengi & joulupentu jätti minut niin sanattomaksi, että vaikka katsoinkin sen tyhmyyttäni muutama kuukausi sitten, en vieläkään osaa tiivistää sen kaameutta sanoiksi. Miten tälläistä voi tapahtua? Myötähäpeä on niin suuri, että elokuvan surkeudelle ei voi edes nauraa. Pentujengin uhriksi joutuminen on julma kohtalo.
