Pistoolin piippu. Laukaus. Pimeys. Neljäs tuotantokausi jatkaa suoraan siitä painajaisesta, joka päätettiin armottomalla cliffhangerilla. Enää ei jahdata kärpäsiä, vaan show laitetaan pystyyn pienimuotoisilla verikekkereillä. Edes Albuquerquen aurinko ei lämmitä, kun Vince Gilliganin lempilapsen neljäs kausi johdattaa katsojat kylmiin epävarmuuden, petoksen ja koston täyteisiin hetkiin.
Breaking Bad on lähivuosien aikana onnistunut niittämään kauhistuttavan suurta suosiota. Kaikenlainen väki useista ikäluokista tuntuu hurahtaneen smurffinvärisen amfetamiinin maailmaan. Ennakkoluulot kaatuvat jo pilotissa, joka maistuu tunteella tehdyltä, kunnianhimoiselta, tavanomaista lumoavammalta draamalta. Yhtäkkiä huomataan, että upean näyttelytyön ja kauniin kuvauksen tukema tarina edustaa televisioviihteen kärkikastia. Kokonaisuus vangitsee mukaansa niin nopeasti, että kuka tahansa pysyy vuoristoradan kyydissä haikeaan finaaliin saakka.
Juonellisesti koko hommassa on kyse siitä, että kiltin sedän oloinen kemianopettaja Walter White ryhtyy värikkääseen uranvaihdokseen. Polku kohti uudenlaista menestystä on kuitenkin kivinen. Alkutaipaleella saadaan nauttia surkuhupaisasta komiikasta ja mehevästä draamasta, mutta hiljalleen – erityisesti neljännen tuotantokauden huippuhetkien aikana – tarina tiivistyy tiukaksi trilleriksi.
Sarjan sydämeksi voi arastelematta nimetä nerokkaan Bryan Cranstonin ja hänen kuusivuotisen tähtihetkensä Walterina. Heittäytyminen herra Whiten rooliin on alusta loppuun timanttista seurattavaa. Hartaimmat odotuksensa katsoja asettanee juuri Cranstonille, jonka roolihahmo enteilee alusta alkaen suurta muodonmuutosta viiksekkäästä vässykästä karskiksi kieroilijaksi. Mielialojen raja alkaa häilyä, arki muuttuu patologiseksi valehteluksi. Kun muhkea parta, vaikuttavan itsevarma olemus ja silmissä kiiluva fanaattinen rahan- ja vallanhimo laskeutuvat Walterin kasvoille, peliin astuu Heisenberginä tunnettu toinen persoonallisuus. Heisenbergille ei pottuilla, sillä hän on itse vaara, mies, joka koputtaa muiden ovia. Kutkuttavaa on se, että katsojista kukkahattutäditkin pysyvät taatusti tämän kahjon kovanaaman puolella. Yks kaks, Gilligan ja Cranston onnistuvat luomaan Heisenbergistä sarjansa symbolin, kahvipöytien keskustelunaiheen, varsinaisen populaarikulttuuri-ilmiön.
Cranstonin rinnalla loistaa näyttelijälahjakkuus Giancarlo Esposito, jonka esittämä Gustavo Fring asettuu omalla asteikollani Michael Emersonin esittämän Benjamin Linusin (Lost) seuraan ihastuttavimpien televisiopahisten kärkeen. Gustavo on yhden ilmeen mies, jonka riipaisevuuden Esposito kuitenkin kykenee tuomaan esille pelkillä silmillään. Sarjan oma viikatemies pysyy välillä pitkäänkin poissa ruudulta, mutta Fringin voi silti tuntea hengittävän niskaan. Elämä perfektionistisen herrasmiehen siipien alla on turvallista ja tuotteliasta vain niin kauan kuin Fring itse niin tahtoo, sillä läppäriltänsä käsin Gustavo valvoo isoveljenä ja hallitsee ihmiselämiä kuin shakkilautaa. Täydellisesti taktikoiva pahisnero voi kaatua ainoastaan omaan ylpeyteensä. Hahmolle pohjustetaan lisää syvyyttä traagisella takautumalla, joka on täytetty kusenkeltaisella värimaailmalla ja pitkällä dialogilla. Ympyrä sulkeutuu Salud-episodissa, jossa katsoja hyppää hetkeksi konnan kelkkaan ja nauttii Gustavon jekkuilusta. Ikimuistoisesta ensiesiintymisestään viimeiselle taipaleelleen saakka Gus on valloittava pahis ilman mitään turhanpäiväistä. Nappiveto, sanoisin.
Oikein tyydyttävää tuijoteltavaa tarjoavat myös vakiokaartiin kuuluvat Aaron Paul kiroilevana lökäpöksynä, Anna Gunn hääsäävänä vaimona, Jonathan Banks hämäräalan kurttunaamaisena ammattilaisena ja Bob Odenkirk enemmän tai vähemmän typeriä vitsejä laukovana New Mexicon luotettavimpana lakimiehenä. Ilmeisesti osanottajat ovat tienneet olevansa mukana jossakin kullanarvoisessa projektissa, sillä yhtään laimeaa roolisuoritusta ei näyttelijäporukasta löydy.
Teemoiltaan neljäs tuotantokausi on tuttu: Raha pyörittää suuriakin rattaita, mutta ilman rakkautta ja läheisiä kahiseva kelpaa korkeintaan vessapaperiksi. Vaivallakaan rakennettu valheen verkko ei ole ikuinen – valheesta jää aina kiinni – ja valehtelun jalo taito tarttuu läheisiin kuin myrkky. Suhteet romahtavat helposti silmään kusemisen ja muutaman vähemmän valkoisen valheen myötä. Pääkihoilta Walterilta ja Gustavolta löytyy toistamiseen likaisia ässiä hihoista, mutta kilteimmälläkin naapurin tädillä saattaa olla pakkomielle pajunköyden syöttämiseen. Lopussa ei kuitenkaan kiitos seiso, sillä sitä saa mitä tilaa. Vaikka päihteiden käytön seurauksista ei yhtä Hendrix-kuolemaa lukuun ottamatta pahemmin paasata, Breaking Bad osoittaa, ettei huumeiden tuotannossa ja jakelussakaan tanssita ruusuilla – eloonjääminen voi loppupeleissä olla kiinni pelkästä puumerkistä paperilla. Kaikilla on pelkonsa ja epäilyksensä, kuka tahansa voi tarttua mattoveitseen. Huumekuninkuudesta kamppaillaan vain kovilla otteilla.
Neljännen kauden kirkkaimmat helmet löytyvät loppupuolelta. Pienestä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta Salud on silmäkarkkia, ja säväyttävässä Crawl Spacessa käsikirjoitus, musiikki ja kuvaus – hulvatonta Cranstonia unohtamatta – yhdistetään niin näppärästi, että hysteerisyyden keskellä katsoja uskoo kauden tulleen päätökseen. Viihteen riemuvoitto kuitenkin jatkuu ja finaalia pohjustetaan muun muassa kostonhimolla, manipulaatiolla, risiinillä ja kauniilla ”Goodbye”-kappaleella (joka edustaa ylipäätään laadukkaan ääniraidan parhaimmistoa). Vihoviimeisen maton jalkojen alta vetäisee itse lopetus, joka nerokkuudessaan tarjoaa juuri sen mitä katsoja tarvitsee tajutakseen rakastavansa tätä televisiosarjaa. Kliimaksissa kruunataan Albuquerquen uusi kuningas, joka näyttämöltä poistuessaan viiltää ihon unohtumattomalle kananlihalle. Vaikutus on niin lyömätön, että väkisinkin neljäs tuotantokausi kulminoituu henkilökohtaiseksi suosikiksi.
”[i]W.W. I mean, who do you figure that is, y’now? Woodrow Wilson? Willy Wonka? Walter White?– Heh. You got me![/i]”
All hail the king, virnistää Cranston ja pyyhkii pölyjä kolmesta parhaan miespääosan Emmy-patsastaan.
