Eräs nuori ja kaunis nunna raiskataan väkivaltaisesti kirkossa, kahden miehen voimin. Tätä alkaa tutkimaan Harvey Keitelin esittämä paha poliisi, joka on katolinen, mutta usko on mennyt aikoja sitten. Miehellä on elätettävänään erinäinen määrä lapsia ja sukulaisia, mutta sensijaan että hän painaisi duunia niska limassa, hän imppaa, ryyppää, lyö vetoa (vaikka on jo useita kymmeniä tuhansia velkaa), huoraa jne. Aluksi mies ei koe nunnan raiskausta mitenkään massasta eroavana, “tyttöjä raiskataan joka päivä” hän vain toteaa, mutta omien asioiden mennessä päin helvettiä ja paineiden kasaantuessa jokin muuttuu…
Elokuva on Abel Ferraran pienen budjetin independentleffa, jota indiestatuksesta huolimatta löytää kyllä meikäläisistäkin DVD-laareista. Vimmainen ja epätoivoinen Keitel kiskaisee yhden uransa kovimmista rooleista kyynisenä lainvalvojan irvikuvana. Muut näyttelijät eivät saa niin paljon aikaa, että heitä voisi sen kummemmin arvostella, mutta Ferrara ohjaa armottomalla otteella, katuja nuoleva kuvaus on upeaa ja elokuva on tarkasti rytmitetty.
Paha poliisi pistää väkisinkin miettimään yksilön paineensietokykyä, ja mitäs sitten tapahtuu, kun sietokyvyn rajat saavutetaan? Poliisitkin joutuvat duunissaan kohtaamaan jatkuvasti vaikka mitä karmeuksia ja elämän kurjimpia puolia, ja kun sitä tuubaa vuositolkulla katselee, saattaa ihmisestä löytyä ihan arvaamattomia ja uusia puolia. Ferraran mestariteos onkin kriittinen ja kyyninen, mutta toisaalta myös ymmärtäväinen ja heijastaa mieletöntä epätoivoa. Kyttäleffojen kovinta kärkeä.
Perussuomalaiseen mentaliteettiin sopien Pahaa poliisia suositellaan liian iloisille hetkille ja pikaiseksi lääkkeeksi hyvään fiilikseen. Rankka ja brutaali klassikko on ehdottomasti omiaan kääntämään suupielet alaspäin, ja muistuttamaan, ettei tässä maailmassa todellakaan aina mene kaikki niinkuin pitäisi. Minkäs teet. Elämää se vain on.
