Onko se Clive Owenin vika, jos hän ei ole Ethan Hawke tai Pierce Brosnan? Ja eihän Naomi Wattsia voi syyttää siitä, ettei häntä pienessä tokkurassa välttämättä erota muista vaaleista naisnäyttelijöistä, kuten Téa Leonista tai Anne Hechestä? Eikä ohjaaja Tom Tykweriäkään saisi osoitella sormella ja sanoa, että: ”Hää, saksalainen, dude Derrickin ja Ketun luvatusta maasta, jossa huumori ei kuki!” Kun nämä kolme tekevät yhdessä elokuvan, jonka kaiken huipuksi on kirjoittanut ensikertalainen, ei ”jostain kumman syystä” lopputuloksen kohdalla juuri tee mieli hihkua hurraata ja pomppia kun sähköä saanut pikkuelävä.
The International tapahtuu tutun ankean harmaassa Euroopassamme, mutta vähän myös rapakon takana. Se on tasaista 80 km/h-vauhtia etenevä trilleri, jonka päähenkilöksi yrittävät asettua sekä Clive Owen että hänen rötöstutkimuskollegaansa esittävä Téa L… anteeksi, Naomi Watts. Vaikka kummallekin hahmolle rakennetaan leffan aikana persoonaa, ja näyttelijät ovat ainakin ala-asteen näytelmäkerholaisia ammattimaisempia, hahmot eivät muutu missään vaiheessa todella lihaksi. Syyttää voi niin vuorosanojen kliseisyyttä (shit, shit ja vielä kerran shit) kuin arkailua laittaa hahmot todella äärirajoilleen. Niin, kyllähän Owenin esittämän Louis Salingerin kansiossa on kuulemma merkintä luhistumisesta paineen alla, ja Wattsin esittämän Eleanor eli Ella Whitmanin yli yritetään ajaa eräässä kohtauksessa, mutta näiden seikkojen antamia mahdollisuuksia leffantekijät eivät ole hyödyntäneet. Niinpä katsojalle jääkin niistä sellainen olo kuin hänelle olisi tarjottu tikkaria, joka on viime hetkellä vaihdettu vanhaan säilykepihviin.
Tom Tykwer, joka jälleen kerran vastaa osittain myös elokuvansa musiikista, osoitti elokuvallaan Parfyymi, että hyvistä aineksista hän saa irti muutakin kuin sukkamehua. Toisaalta Parfyymi on niin briljantti elokuva, että Tykwer ei välttämättä enää ikinä tee mitään edes liki niin hyvää. The International ainakin on kaukana siitä, tosin lajityypillisestikin leffat ovat erilaiset, eivätkä varsinaisesti siten vertailtavissa keskenään. The Internationalissa eletään nykyaikaa ja jännitetään, saavatko hyvikset Salinger ja Whitman pahat ja äveriäät pankkiirit kiikkiin hämäristä asekaupoistaan. Parfyymissä matkattiin menneessä maailmassa taitavan murhaajapojan muassa.
Onko The Internationalissa sitten mitään hyvää? On toki; Tykwer ei pelkää käyttää leffansa rooleissa monikansallista näyttelijäkaartia, joka myös puhuu useaa eri kieltä saksasta italiaan. Lisäksi pitää kehaista musiikkia, joka tekee elokuvan eurooppalaisesta ankeudesta jopa miellyttävää. Ankeutta lieventää toki eräs toinenkin seikka, nimittäin The Internationalin kliimaksi, ampumavälikohtaus Guggenheimin taidemuseossa. Se nostaa koko rainan tasoa kuin Se Kuuluisa Takaa-ajokohtaus Steve McQueenin tähdittämän Bullittin (1968) tasoa. Aivan, kun luodit vinkuvat ja lasi pirstoutuu miljooniksi säleiksi videotaideteosten rullatessa museon kalkinvalkeilla seinillä, tekee sen jälkeen mieli aplodeerata kuin suuren diivan aarian päätyttyä. Kyse ei ole siitä, miten ihmisiä lakoaa, vaan siitä, miten hienosti koko kohtaus on rakennettu tähän modernin taiteen temppeliin. Harmi, ettei koko leffassa ole tosiaankaan mitään muuta, mistä viehättyä tai kiinnostua. Ikävä tulee Alan J. Pakulaa, jonka trillereissä oli yleensä jotakin kouriintuntuvaa.
