Jos menee sirkukseen nähdäkseen temppuilevia klovneja ja akrobaatteja, pettyykö nähdessään siellä niitä? Tämän visaisen kysymyksen nostatti mieleeni Hellboy 2: Kultainen armeija. Jotakin vikaa elokuvassa on pakko olla, jos siitä nauttimisen sijasta miettii moisia.
Toinen Hellboy-elokuva ei yllätä suuresti ainakaan häntä, joka on ensimmäisen osan nähnyt. Kakkososan päätehtävissä on jälleen iso ja mukava demoni (Perlman), joka kumppaniensa kalatyyppi Aben (Jones) ja liekehtivän Lizin (Blair) kanssa taistelee ihmisten puolesta pahoja fantasiaolentoja vastaan. Kuten leffan nimestäkin voi arvata, tällä erää ongelmia syntyy kultaisesta armeijasta. Ikävämmän puoleinen fantasiaprinssi Nuada (Goss) päättää valjastaa legendaarisen – ja selvästi terrakotta-armeijoille sukua olevan – sotajoukon ihmiskuntaa vastaan, joten Hellboyn nyrk(e)ille tulee töitä.
Käsikirjoittaja-ohjaaja Guillermo del Toro on rustannut toisesta Hellboysta Mike Mignolan tarinan pohjalta viihteellisen toimintapätkän, joka tuo osittain mieleen Tappava ase -sarjan ensimmäiset osat. del Toro kuvaa rennolla otteella erikoisten henkilöhahmojensa normaalia arkea, johon puolustustehtävien lisäksi kuuluu pienten kotiriitojen selvittelyä ja yllättävän julkisuuden luomia paineita. Tämä on Hellboy 2:n hauskempi puoli, se jossa pikkuvitsit lentävät, ja joka tuo päähenkilöt lähemmäs katsojaa. Välillä paahdetaan mukana tositoimissa, tuhotaan tosi-inhottavia hammaskeijuja ja muuta kummaa väkeä.
Pääsääntöisesti seikkailussa kaikki näyttää ja kuulostaa hyvältä, ja leffa on ohjaajansa näköinen. Hellboy 2: Kultainen armeija kärsii kuitenkin juonenkäänteidensä helposta arvattavuudesta. Muutakin urputettavaa löytyy, joskaan ei mukaan ympätystä Barry Manilow -biisistä. Leffan kruunuksi tarkoitettu lopun taistelukohtaus löyhkää videopelille ja on muotopuoli jättäessään osan päähenkilöistä seisomaan raajat suorina keskelle vaaraa. Hieman (eli n. 5 ml kuvitteellista ainetta, jonka pH on 5,5) ainakin itseäni rassasi myös se, että liki viisikymppinen Doug Jones yrittää Abe Sapienina olla tällä erää kuin umpirakastunut teinipoika. Paksu maski häivyttää toki kontrastia, kuten sekin, että Hellboyn kanssa leffassa hengailevat otukset elävät kohtalaisen suljettua elämää.
Hellboy 2:n parempi puoli on sen hyvä rytmitys – suvannoissa ei turhaan lilluta. Lisäksi ensimmäiseen osaan nähden viholliset ovat entistä viimeistellympiä. Hellboyn suurimmassa vastuksessa on ripaus muitakin puolia kuin se yksi synkeä. Erään pienemmän tekijän ulkoiset avut taas jopa vastaavat jonkin verran Hellboyn omia.
Oman jännän lisänsä leffaan tuovat ekspertit (miimikot, tanssijat ja tekniikan ihmeporukka), jotka esittävät useaa roolia tai luovat saumattomalla yhteistyöllään yhden kokonaisen, elävän ja hengittävän hahmon. Ensin mainittuun ryhmään kuuluu Doug Jonesin (Aben lisäksi Kuoleman enkeli ja Kamariherra) lisäksi mörkönäyttelijä Brian Steele (mm. Mr. Wink ja karttakaupan omistaja). Yllättäen heidän hahmojaan persoonallisemmaksi kohoaa kolmen näyttelijän ja tekniikan tyyppien henkiin herättämä tohtori Johann Krauss. Sen myötä voikin todeta, ettei raina, jonka jälkeen wanhalle sukelluspuvulle jutteleminen olisi leppoisaa, voi olla läpeensä huono.
