Jokaisella suurella ja vähemmän suurella äksön-staralla on oma toimintaleffa missä he ohjaavat, käsikirjoittavat ja vetävät pääroolia. C-Galilla on omansa, Jean-Claudella on omansa, Jackie Chanilla ja Stallonella useita ja Chuck Norriksella on melkein oma. Tähän sääntöön kuuluu myös ruotsalainen, arjalainen lihasvuori Dolph Lundgren elokuvalla [I]Command Performance[/I] ja se on puhdasta äksöniä.
Joe (Dolph Lundgren) on rumpali Moskovassa. Hänen bändinsä on lämmittelijänä pop-stara Bri..eiku Lad…eiku Venukselle (Melissa Smith) ja koko tilaisuuden on tilannut presidentti Pu..eiku Petrov (Hristo Shopov). Oleg (Dave Legeno) kamuineen tulee tilaisuuteen kuokkimaan ja heillä on mukanaan omat instrumenttinsa: AK-sarjan rynnäkkökiväärit. Rumat pyssymiehet laittavat siis verilöylyn pystyyn, ottavat panttimangeja ja heidän suunnitelmiensa tielle osuu vain THC-tripistä toipuva rumpali ja presidentin henkivartioston Mihail Kapista (Zahary Baharov). Lähtökohta on siis ‘lainattu’ Siltä Suurelta Action-leffalta, mutta eipä se haittaa Dolpan tietäessä tarinan latteudet, sillä hän peittelee niitä mm. tekemällä pahikset eripuraisiksi ja sankarin valonarka menneisyys tuodaan ilmi. Lisäksi pahiksen kyvyt sarkasmiin ovat loistavat.
Pääroolissa Dolppa näyttää paitsi vakuuttavan fysiikkansa myös väläyttelee rytmitaitojaan ja ennen kaikkea hän nauttii työstään. Melissa Smith toimii ärsyttävä pop-starana ja Hristo Shopovin tulkinnassa vangittu presidentti on myös vaarallinen. Zahary Baharov antaa mainiosti kontrastia Dolppaan ja tämä leffa olisi yhtä hyvin voinut ottaa hänet sankarikseen – sen verran pätevä hän on. Dave Legeno revittelee alusta alkaen sarkasmin osaavana pahiksena jonka motiivit ovat henkilökohtaiset.
Pääroolissa Dolpalla on hauskaa jointtia imeksivänä rock-muusikkona ja käsikirjoittajana hän ei loista, joten seuraavaksi huomio kiinnittyy ohjaustyöhön ja siinä on sanottava että homma toimii. Toimintakohtaukset ovat brutaaleja, veri turskii ilmoille ja asearsenaaliksi käy paitsi traditionaalinen puukko ja AK myös sähkökitara ja rumpukapula. Toimintakohtauksista saa myös selvän, joten siltäkin osin homma on hanskassa. Lyhyesti sanoen Dolppa ohjaa sujuvasti, joskin traditionaalisesti yrittämättä luoda mitään uutta ja miksi vaivautua kun se on mahdottomuus.
Kaikkea muuta kuin omalaatuista äksöniä, mutta asenne on kohdillaan ja mukana on jopa poliittinen sanoma: “rock n’ roll is hard. “
