Leffalegenda Fritz Langin lähdettyä Saksasta, missä hän teki tunnetuimmat elokuvansa M ja Metropolis, hän päätyi Pariisin kautta Jenkkilään. Tuottoisan Hollywood-kauden uumenista löytyy hieman vähemmälle huomiolle jäänyt Punainen katu – uusintaversio Jean Renoirin La Chiennestä. Plagioinnista ei kuitenkaan ole kyse, sillä Punainen katu on näkemykseltään täysin erilainen kuin esikuvansa.
Leffa kertoo keski-iän kriisiä potevasta Christopher Crossista (Robinson), joka on pahasti tossun alla. Kun vaimo antaa toisinaan hetken levähtää, Chris syventyy maalausharrastukseensa innokkaasti. Eräänä iltana Chris tapaa oudoissa merkeissä kauniin ja mystisen Kittyn (Bennett). Hän rakastuu tähän niin kohtalokkaasti, ettei millään ymmärrä naisen vain käyttävän tätä hyväkseen.
Kuten Langin tarinat usein, lähtee Punainen katukin käyntiin vaisusti, jopa tappotylsän oloisesti. Huomaamatta se kuitenkin aukenee ja kietoo katsojan koukkuunsa – kliimaksissa hommaan eläytyy jo täysillä. Edward G. Robinsonin häikäisevän hieno pääroolisuoritus kulkee käsi kädessä ohjaajan komean kerronnan kanssa, ja yhdessä nämä kaksi keinottelevat Christopherin hahmosta niin moniulotteisen ettei pohjaa näy. Sivuhahmot eivät tuolle tasolle pääse, vaikka hyviä ovat nekin – maininnan ansaitsee etenkin Dan Duryean täydellisen kettumainen Johnny Prince.
Varjoisten, viimeisen päälle hiottujen kuvien, hahmojen ja käsikirjoituksen avulla Lang maalaa katsojalle surullisen kuvan ihmismielestä, moraalista ja epätoivoisesta rakkaudesta. Varsin hienoa katseltavaa, vaikka pieni tiivistäminen olisikin tehnyt alkupuoliskolle hyvää.
