Le Mansin 24 tunnin ajon tietänevät useimmat, koppiautot menevät brum brum vuorokauden ajan sangen mutkaista ympyrää. Tämä leffa ei taida yltää lähellekään samanlaista mainetta. Sinänsä helppo keissi ymmärtää, koska eihän Le Mans filminä ole kovin ihmeellinen. Jos siis elokuva ymmärretään monisävytteisenä juonellisena kokonaisuutena, missä hahmot toimivat tarinan antamissa puitteissa luonteenpiirteidensä kaltaisilla tavoilla. Le Mansissa ensimmäiset puoli tuntia ei puhuta juuri mitään, äänessä heiluu ainoastaan radan kuuluttaja, joka selostaa skaban sääntöjä katsojalle sekä nostattaa istuvan yleisön tunnelmaa kohti kattorakenteita.
Tiettävästi filkka on kuvattu aidoissa maisemissa oikeilla kilpa-autoilla, noin suunnilleen jokainen yksityiskohta huokuu autenttisuutta. Porsche eestä ja Porsche takaa, siellä se Ferrari kaiteen vieressä makaa. Autopornoa piisaa ja kyllähän minäkin mielelläni vanhoja kiesejä töllistelen. Mutten sentään koko kestoa. Ensi alkuun mainiot otokset kulissien takaa niin tiimien kuin yleisönkin puolelta vilauttivat rapsakasti miljöön tv-kuvien ulkopuolista maailmaa. Tämäkin herkku loppuu jossain vaiheessa kun varsinainen kilvoittelu alkaa todellakin, siis ihan oikeasti, maailmanhistorian pisimmän lähtölaskennan jälkeen; kuva ajajan silmistä, kuva varikkomuurilta, otos toisen pelurin silmistä, pikavilaus yleisöön, sitten starttivaloihin, toista parikymmentä kertaa muutellen taustaälämölöä vaivihkaisesti.
Viimein Le Mansin varsinaisen juonen käynnistyttyä olin typertynyt. Steve McQueenin stoalaisen tyyni (ja kuiva) kuski kohtaa arkkivihollisensa eli jonkun sakemannin jonka nimeä en muista 24 tuntia kestävässä koitoksessa. Jännitettä kilpaveljien välille ei synny millään tasolla, katsokaa mieluummin Rush (2013), jos kovien panosten vihamielisyyttä haluatte. Kilpa-autoilun vastoinkäymisiä Le Mansissa ei peitellä, ajovirheitä, huonoja taktiikoita ja noin poispäin tapahtuu tämän tästä. Kilpa-ajoa nähdään runsaasti, eikä adrenaliinitasojen nousua voi välttää. Siltikin olen harmistunut ettei messevien hetkien lisäksi ole tarjolla kuin varikkomuurilla huolestuneena seisoskelua, kuskien vaihtoa ja pienehkö sivujuoni kuolleen kuskin leskestä. Jokaiseen edellämainittuun kyllästyy siinä kolmannen pakkotoiston kohdalla.
Pidetään sepustus lyhyenä ja summataan paketti nätillä rusetilla. Autenttisuus ansaitsee hatunnoston, tarina pitkän miinuksen. Tämä myös todistaa oikeansuuntaiseksi sen vanhan kliseen, missä todetaan totuuden olevan tarua ihmeellisempää. Käsikirjoitettu draama ei voi koskaan päihittää aitoa tavaraa, katsokaa Rushin perään vaikka erittäin kelvokas, mutta viallinen Days of Thunder referenssiksi. Le Mans on kuin oodi vanhoille tyylikkäille vauhtihirmuille ja jalolle kilvoittelulle, jossa ehkä sivulauseessa muistetaan pohtia ammatin vaaroja. Autofanaatikoille sekä Steve McQueenista innostuville postitan suositukset.
