Jason Bourne -elokuva Medusan verkko tupsahti James Bond- leffojen markkina-alueelle jo kymmenkunta vuotta sitten. Mistään uunituoreesta jutusta ei ollut silloinkaan kyse, sillä Robert Ludlumin romaaniin perustuvaa tarinaa muistinsa menettäneestä agentista versioitiin jo 1988 Richard Chamberlainin tähdittämässä minisarjassa. 2000-luvun Jason Bourne -elokuvat, joissa pääosaa on esittänyt jokamieskasvo Matt Damon, ovat kuitenkin niin pätevää ja freesillä otteella tehtyä toimintaviihdettä, että ne ovat oman menestyksensä oikeutetusti ansainneet. Nyt Ludlumin agenttiseikkailujen henkeä on puhallettu jo neljään elokuvaan, joista tässä viimeisimmässä Jason Bournesta ei varsinaisesti nähdä edes karvantynkää.
Medusan perintö voisi olla floppi juuri siksi, ettei alkuperäistä Medusa-tapporyhmän jäsentä, Bournea, enää nähdä tarinan päähenkilönä. Tällainen muutoshan kolhaisi osittain xXx-agenttileffoja. Toisaalta floppi voisi myös syntyä juuri siitä, että itsensä Bournen esittäjä olisi korvattu uudella naamalla, kuten James Bond -elokuvien jatkumossa on ollut tapana. Mutta Medusan vaikutus ulottuu laajalle, joten on periaatteessa luontevampaa ja uskottavampaa, että nyt yhden kovaonnisen agentin synnyttämä aallokko heittää katsojien eteen tyystin toisen vainotun huippuvakoojan, Aaron Crossin (Jeremy Renner).
Itseään Bournea ei ole kokonaan kuopattu: hän on tarinassa vahvasti läsnä kuin jonkinlainen oopperan kummitus, jonka teot saavat ylemmät käskyttäjätahot varpailleen jo Medusan sinetissä (2007) nähdystä Ezra Kramerista (Scott Glenn) tylyä tehokkuutta uhkuvaan Eric Byeriin (Edward Norton). Tarinan punaisena lankana on heidän halunsa haudata koko salainen operaatioverkosto lopullisesti. Sattumalta Aaron Cross osoittautuu kuitenkin vähintään yhtä sitkeäksi taistelijaluonteeksi kuin kollegansa Jason Bourne. Hänestä on yhtä vaikea saada ilmoja pihalle kuin stressipallosta.
Mutta Bournen tapaan Crosskaan ei pysty kaikkeen, eikä hänkään ole vahingoittumaton. Crossin on selviytyäkseen löydettävä tappouhan alainen tohtori Shearing (Rachel Weisz), jotta he voivat pitää toisensa hengissä. Tästä seuraa nautittavan vanhanaikaisin metodein luotua jännitystoimintaviihdettä, jossa yliampuvat efektit loistavat poissaolollaan ja kuvakieli kokonaisuudessaan on karsittu kaikesta ylimääräisestä brassailusta ja kikkailuista kuin Crossin käyttämät työvälineetkin. Hänellä on vain se, mitä minimissään tarvitaan jännityksen ylläpitämiseen. Ja voi pojat, miten syvälle leffateatterin istuimen käsinojiin se saakaan katsojan tarrautumaan rystyset valkoisina!
Medusan perintö on yhtäältä lopulta ehkä yllätyksetön juoneltaan, eikä Jeremy Renner välttämättä edusta seksikkyystilastojen kirkkainta kärkipäätä. Elokuva voi tuntua myös tylsältä sellaiselle, joka arvostaa toimintaelokuvissa isoutta mm. veren, ruumiiden ja aseiden kohdalla, tai joka yksinkertaisesti kaipaa vain yhtä uutta ”tyylikkäiden” hidastuksien ja vaijeriliitohyppyjen ryydittämää rainaa. Mutta uskon, että jokainen Bullittin (1968) ja Likaisten Harryjen ystävä löytänee tästä leffasta jotakin mieleistään. Ehkä syy on Medusan perinnön paljaudessa – siinä on kovin vähän mitään totaalisen uskomatonta millään tasolla. Siksi elokuva ei vaivaannuta tai vieraannuta katsojaa helposti. Tällainen back to basics -tyyli on viihdyttävää ja tervetullutta vaihtelua toimintaelokuvien lajityypissä tänä päivänä.
