En muista tarkalleen, missä vaiheessa elokuvien vampyyreista tuli toinen toistaan tympeämpiä särmättömiä nahkatakkitylsimyksiä, mutta ainakin 2000-luvun taite tulvi huonoa vampyyriviihde-elokuvaa. John Carpenter sukelsi vampyyreineen jo 1998, perässä maata kynti mm. Blade-trilogia. Ja nyt sitten vampyyrit ovat jälleen IN. Twilightit toistaiseksi kaukaa kiertäneenä en uskalla niistä sanoa muuta kuin, että naisihmisten huokailussa sarjan romantiikan perään on jo melkeinpä jotain pelottavaa. Silti… mieluummin yhdistän vampyyreihin mystiikan ja romantiikan kuin konetuliaseet ja nahkatakit.
Kuinka käy sitten siinä, kun American Beautysta ja Mullan alla -sarjasta tuttu Alan Ball lähtee oikea-aikaisesti mukaan vampyyrimaniaan ja luo Charlaine Harrisin teksteihin perustuvan True Bloodin, omannäköisensä version vampyyrien tarinasta? Erittäin hyvin, voinen vastata jo tässä vaiheessa. True Blood toki ponnahti otsikoihin siihen, etenkin alkumetreillä, rankasti ängetyn sekstailun vuoksi, mutta taustalla on syvempikin idea, joka monelta konservatiivisuuteen taipuvalta saattaa jäädä huomaamatta.
Hollywoodin julkihomoihin kuuluva Ball on tavallaan luonut Mullan alla -sarjan uudelleen, mutta ajan mausteilla, etelän junttikylän mainiolla murteella ja mystisillä hahmoilla vahvistettuna. True Blood kertoo ajasta, jolloin villit ja raa’at vampyyrit ovat päättäneet astua ulos kaapeistaan ja tulla ihmisten ilmoille. Vampyyriheimojen sisällä tämä tarkoittaa ristiriitoja siitä, oliko päätös oikea; voivatko kaksi erilaista koskaan yhtyä ilman konfliktia? Voivatko vampyyrit oikeasti vaihtaa kutsuvan ihmisveren baarissa tilattuun keinovereen (nimeltä True Blood)? Ihmisten osalta taas… no, te tiedätte… ennakkoluuloja ja rasismia piisaa. Etenkin kun sarjan pääpariskunta muodostuu ihmisestä ja vampyyrista.
True Blood tulvii upeita näyttelijöitä tulkkaamassa räväköitä, massasta erottuvia hahmoja. Ensimmäisenä tietenkin Anna Paquin, jonka näyttelijäliekin moni on epäillyt hyytyvän hiljalleen lapsitähteydestä. Annan Sookie Stackhouse, telepaatikko ja tarjoilijatar, on yksi telkkusarjojen sympaattisimpia hahmoja ikinä. Ja kauneimpiakin, mainittakoon sivuhuomautuksena. Sookien totaalisen pölkky veli Jason (Kwanten) keskittyy naiskenteluun ja toimii jopa keventäjänä ykköskauden raskasaskeliselle murhaajajahdille. Sam Trammelin Baarinpitäjä Sam Merlotte -hahmossa on sopivasti ujoutta, arvoituksia ja epävarmuutta täydentämään henkilögalleriaa, etenkin kun samaisen tiskin takana häärii väriläikkiä tyyliin Lafayette ja Tara. Ja onhan Stephen Moyerin Bill-vampyyrihäiskässäkin kosolti outoa karismaa, pakko se on myöntää.
True Bloodin ensimmäinen kausi on toimivaa viihdettä, osaksi laskelmoitua kässärin kaikkine pakotettuine pikapanoineen, joskaan niitäkään ei toteuteta vaivaannuttavalla tavalla, kuten moni revikoija on erehtynyt toteamaan tuomitessaan sarjan teineille suunnatuksi paljasta pintaa tarjoilevaksi höpöksi. Murhajahti on ajoitettu tiukasti 12 episodin mittaiseksi kokonaisuudeksi ja osittainen hittikuori takaa sen, että Ball on myöhemmillä kausilla pystynyt ujuttamaan suosiota keränneen sarjan juonikuvioihin painavampiakin pohdintoja, mm. parodiaa lähentelevän jenkkityylisen Fellowship of the Sun -kirkkokultin. True Bloodin freshiä tekoveripullollista – ellei useampaakin – voi suositella kaikille muille paitsi herkkänahkaisimmille tai innoikkaimmille konservatiiveille.
