Mitä jos Jumalan pojan jäänteet löytyisivätkin yllättäen kaivauksista? Mitä silloin tapahtuisi? Satojen miljoonien ihmisten elämän tuhoutuminenko? Kristinuskon rappioko?
Jonas McCordin elokuva käynnistyy tohinalla ja heittää ilmoille monta mahtipontisella musiikilla maustettua kysymystä. Sitten McCord leffajoukkoineen kyllästyy koko hommaan, toteaa itsekin, että “tuskinpa löytö paljastuessakaan liikuttaisi monia, sillä uskossa on kyse uskomisesta, ei arkeologisista todisteista”, ja alkaa tyypillisen isoa yleisöä kosiskelevan räiskispumpam-rähinän Jerusalemin kaduilla.
Kovin on The Bodyn esittämä maailma tympeä. Jerusalemin kaduilla tai kaivoksissa on vähemmän pölyistä kuin itse kerronnan puolella. Puhumattakaan elokuvan esittämistä tolloista, mutta niin nohevista tiedemiehistä, jotka Hercule Poirotin lailla vetävät johtopäätöksiä ja punovat vihjelankoja yhteen. Vauhdilla tarinaan ängetty “Epsanjan” oma poika Antonio Banderas kikkailee ex-sotilaana/pappina (mikä yhdistelmä!) uskonsa rajoilla, himoitsee sitten kaivausten kuningatarta ja tarinan naishahmo Sharonia synnillisesti ja lopulta on itsekin niin pyörällä päästään, ettei muista onko pappi, vai se leffojen isopalkkainen actionstara.
Vatikaanin salaisissa piireissä ja salailun maailmassa pyöriessään The Body sohii itseään silmiin ja jättää koko tarinan yhdentekeväksi. Yksinkertaisesti näin halvanoloisesti kirjoitettua tarinaa ei huvita katsoa.
