New York, New York on todiste siitä, että Martin Scorsese osaa tehdä myös huonoja leffoja. Taksikuskin jälkeen valmistunut elokuva tuntuu pelkältä välityöltä sen rinnalla. Musiikkipitoinen hömppäelokuva ei ollut mikään nappiveto, mutta on leffalla sentään omat muutamat hyvät hetkensä. Musiikki on kyllä karmeata, ei sitä käy kieltäminen.
Sota on ohi, ja saksofonisti Jimmy Doyle (De Niro) iskee pitkän yrittämisen jälkeen bileissä Francinen (Minelli). He perustavat bändin, josta tulee todella suosittu. Bändin kanssa kierrellään soittamassa siellä sun täällä. Tylsää menoa, etten sanoisi. New York, New York on erittäin pitkästyttävä elokuva. Se hukkaa heti alun jälkeen kaiken mielenkiintonsa. De Niro hieman erikoisena tyyppinä on kyllä jopa vastenmielisyydessään hyvä, mutta se ei ihan riitä, jos tarina yhtä löysä ja linjaton kuin elokuvan laahaava musiikki. New York, New Yorkia olisi myös saatu saksia leikkaushuoneessa vielä oikein olan takaa. Turhia minuutteja on niin reippaasti, että meno on joissain kohdissa ihan tolkuttoman hidasta ja tylsää. Tässä ei ole muutenkaan minkäänlaista persoonallisuutta, jota Scorsesen elokuvissa on yleensä ollut. Lähinnä leffa on romanttinen hömppäkomedia, mutta se ei ole oikein sitäkään. De Niron ja Minellin kemiat toimivat hyvin. Se onkin sitten ainoa asia, mikä leffassa toimii. Leffan järkyttävä ylipituus, tarinan yllätyksettömyys ja juoni, joka ei etenee etanan vauhtia, ovat New York, New Yorkin pahimmat ongelmat, jotka tekevät katselusta epämiellyttävän pitkästyttävää, vaikka maailmanluokan tähdet ovatkin mukana.
nimimerkki: Viisas
