On aika selvää, että Sacha Baron Cohenin nimi mainitaan puhuttaessa leffavuodesta 2006. Reportterihahmo Borat rynni nimikkoleffallaan ryminällä tietoisuuteen ja lukuisten maiden leffalistojen kärkeen. Myös parin vuoden takainen tv-sarja Ali G Amerikassa sulostutti suomalaisten syksyä oivalla parodiallaan peräti 12 jakson verran. Debyyttileffa Ali G (2002) sen sijaan onnahteli vielä matkallaan, mutta ei pahasti.
Baron Cohen tunnetaan kolmesta hahmostaan: nyt maailmaa hallitsevasta Kazakstanin ihmeestä, mr. Boratista (vilahtaa muuten ruudussa tässäkin tekeleessä), itävaltalaisesta homotoimittaja Brunosta sekä läpimurtohahmo Ali G:stä, joka (loogisesti) tähdittää Ali G indahouse –leffaa. Kuten kaukainen toverinsa Borat, myös Ali G, tuo brittighettojen kasvatti, kulkee rääväsuuna ja aiheuttaa pahennusta minne meneekään. Ja siitä se hauskuus syntyy.
Ali G –leffan ongelma on siinä, että se ei vie parodiatuotettaan itse tavisten pariin kauhistuttamaan, vaan tyytyy tallailemaan fiktion maaperällä. Eihän täystollon politiikkaan hyppäämisessä mitään vikaa ole, mutta kun tavallisten ihmisten kasvoille leviävä ja kameralle vangittu totinen hämmennys on vain niin paljon hauskempaa.
Ali G päätyy siis leffassaan suoraan kadun kovimman wannabe-jäsyn haalareista politiikan kiemuroihin ja pistää poliitikkoja halvalla. Jopa sitä Skeletoriakin pahempaa pahisjätkää. Halpoja vitsejäkin löytyy, mutta ei liiaksi. Yläkerran äänekäs neuvottelu väärinkäsityksineen paikkaa monta heikkoa hetkeä. Huumesätkät palavat ja sankarin underground-läppä on kuin raakaa kalaa: haisevaa ja kitkerää, mutta tarkoituksella. Tarinan kehitys ja Alin nousu muistuttavat ehkä liiaksi Suomen oman koheltajahahmo Uunon matkaa Puolustusvoimissa, eikä kumpikaan pääse ainakaan allekirjoittanutta sillä saralla kummemmin naurattamaan.
Parasta paljon hiphop-kuteita sisältävässä leffassa on sen päähenkilöön sisältyvä oiva parodialataus: look koruineen ja kielioppia raiskaavine reploineen oikein huutaa “blingbling!”, pysyen silti kiinni tunarisankaruudessaan. Ali G tekee parhaimmat temppunsa housut nilkoissa (Respectit siitä) ja hyvyyttäkin pienoisen sovinistin sydämestä löytyy sopivan loppuratkaisun verran. Baron Cohen taitaa “jutskunsa”, eikä tosiaan ole mikään turha jätkä.
