Vanhan kunnon Walt Disneyn kuolemasta aina [movie]Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?[/movie]:in tietämille Disneyn mediaimperiumin toiminta oli vähintäänkin kaaoksen vallassa. Lukuisien perintöriitojen lisäksi jättimäistä korporaatiota hiersivät yrityskaappauksen, sisäisen korruption ja johdon epäpätevyyden kaltaiset pikkuseikat, joiden johdosta kaikenlainen elokuviin viittaava tuotanto oli kuin jyrkintä mahdollista vuoristorataa: pahimmillaan yksittäisten animaatioiden tuottamiseen meni vuosikausien edestä kallista aikaa, ja lopputuotteiden laatukin saattoi pahimmillaan olla aivan mitä tahansa Hiidenpadan ja Topin ja Tessun väliltä – kahdesta ensimmäinen sai lippuluukuilla nöyryyttävän selkäsaunan jopa Halinalleilta.
Ilmestymistään vuosikymmen aiemmin luonnostellun, Eve Titusin ja Paul Galdonen kirjoittamaan lastenkirjaan perustuvan Basil Hiiren tuotannon kriittisimmässä vaiheessa firmassa kuitenkin alettiin jo ottaa askelia oikeaan suuntaan Disneyn nostaessa päättäville paikoilleen Michael Eisnerin ja Jeffrey Katzenbergin kaltaisia voimahahmoja. Sekavahkon tuotantoprosessin läpikäyneen elokuvan kannalta kriittisin kiinnitys oli kuitenkin John Muskerin ja Ron Clementsin muodostama ysärivuosien klassikoista tuttu parivaljakko, joka tulisi jatkamaan uraansa Disneyn leivissä animaatiomaailman huipulla aina pitkälle 2010-luvun lopulle asti. Vanhan ajan Disney-mestarit olivat tässä vaiheessa joko siirtyneet suosiolla eläkkeelle tai vaihtaneet animaattorinpestinsä nuorempiensa mentorointiin ja konsultointiin.
Basil Rathbonelta nimensä saanut Basil Hiiri on mitä ilmiselvin väännös vanhasta klassisesta Sherlock Holmesista antropomorfisin hiirihahmoin esitettynä – eräässä alkupään kohtauksessa jopa kuullaan muutaman sekunnin verran Rathbonea. Tarinan alussa jalkapuoli lepakko kidnappaa hyväsydämisen leluntekijän, ja tohtori Dawson etsii käsiinsä Baker Streetin nerokkaan yksityisetsivän auttaakseen leluntekijän tytärtä löytämään isänsä. Baker Streetin hullu nero paljastuukin nopeasti vähintään yhtä nerokasta arkkivihollistaan professori Ratigania pakkomielteisesti takaa ajavaksi ylimieliseksi mulkeroksi, jolle pikkulasten perhehuolet eivät merkitse aamutakilleen läikkyneen teekupposen vertaakaan.
Rehellisesti sanoen Basil Hiiren juoni ei ydinosiltaan olekaan kovinkaan mielenkiintoinen: kyseessä on lähtökohtaisesti pelkkä salapoliisijännäri yhdistettynä kasarivuosilta tuttuun rapeampaan Disney-tyyliin. Tietysti tarinalla on kiveen hakatut sankarinsa ja roistonsa, välistä veistellään vähän musikaalinumeroitakin, välistä käväistään myös kapakassa kiskomassa huimausaineilla terästettyä olutta seksikkäiden ja vähäpukeisten tanssijoiden heilutellessa taustalla koipiaan musiikin tahtiin. Kasarivuosina Disneynkin piti syystä tai toisesta olla tietystä kaupallisuuden leimasta huolimatta ainakin vähän aikuisempi ja synkempi, vaikkei tällainen tyylittely aina tuonutkaan konseptiin mitään varsinaista konkreettista uutta tai ihmeellistä. Nykymaailmassa moista tuskin voisi kuvitellakaan, kiitos poliittisen korrektiuden.
Vähän hidasta ja tasapaksua juonta kuitenkin paikkaa erinomaisesti kokonainen liuta mitä nerokkaimpia tarinankerronnallisia oivalluksia, joista nykypäivän Disneykin olisi ylpeä: tarinan toistensa peilikuvia olevat sankari ja roisto esimerkiksi noudattavat suoraan jonkun Kurosawan popularisoimaa ideaa hyvän ja pahan hiuksenhienosta erosta, onpa valeasujen mestarina tunnetulla sankarilla oma koira-apurinsa oman sisäisen hirviönsä kätkevän roiston teloittaessa vihamiehiään kissalla; sankarin ja roiston lopussa kohdatessa myös koira tekee selvää jälkeä ilkeästä kisumirristä. Oikeasti tarinan varsinainen mysteeri onkin lopulta varsin yhdentekevä lain vastakkaisten puolten lopullisen klimaattisen välienselvittelyn rinnalla.
Basil Hiiren kellopelin tarkkuudella toimiva kliimaksi lukeutuukin edelleen Disneyn kautta aikain huikeimpiin. Kyseessä on Harold Lloydin [movie]Turvallisuus viimeiseksi[/movie] -tyyliin oikeaoppinen kilpajuoksu jättimäisen kellotornin huipulle, jonne tietysti kiivetään animaatiomestari Richard Williamsin [movie]The Thief and the Cobbler: The Recobbled Cut[/movie]ia mukaillen jättimäistä kellokoneistoa pitkin, Vincent Pricen viimeisenä suurena roolinaan repäisemän Ratiganin todellinen sisäinen hirviö pääsee valloilleen ja viimeinen suuri taistelu käydään vielä Hayao Miyazakin [movie]Lupin III: Cagliostron linna[/movie]n inspiroimana elämääkin suuremman kellotaulun viisareilla. Basil Hiiren huipennus on sellaisenaan niin taidokkaasti ja hyvällä maulla tehty, että menisin nostamaan sen mielessäni jopa samojen tekijöiden [movie=1992]Aladdin[/movie]in yläpuolelle, joka sekin lukeutuu kaikkien aikojen terävimpien kastiin lajissaan.
Mitä tahansa pientä napistavaa itselläni onkaan Basil Hiirestä, pyyhkiytyy niistä suurin osa suoralta kädeltä olemattomiin viimeistään lopputekstien pärähtäessä käyntiin. Kaikista Disneyn kasarivuosien leffoista Basil Hiiri lukeutuukin kokonaisuutena kevyesti omiin Disney-suosikkeihini sekä kaikkien aikojen aliarvostetuimpien kaltaistensa harvalukuiseen joukkoon. Muistan etäisesti aiheesta jopa julkaistun muutaman vuoden verran omaa sarjakuvaansa Aku Ankka -lehdessä, mutta ennemmin tai myöhemmin hahmon seikkailut ilmeisesi katsottiin aikansa eläneeksi, joten sen enempää Baker Streetin nerokkaasta hiirietsivästä ei olekaan kuultu edes jatko-osien tai remakejen merkeissä, mikä on Disneyn “track recordin” tuntien vähän ironisestikin pelkästään vanhan fanin mieltä ylentävä tosiasia.
