Sanottakoon, että kokonaan saksaksi puhuttu “Marionettien elämästä” on ruotsalaisen mestarin Ingmar Bergmanin aliarvostetuin teos. Mestariteos, tarkalleen ottaen. Ehkä elokuvaa vierastettiin aikoinaan elokuvassa puhutun kielen takia (Bergman oli Länsi-Saksassa paossa vero-ongelmiansa) johon ohjaajan uran uskollisten seuraajien oli hankala tottua tai ehkä vielä todennäköisemmin filmin vahvasti seksuaalisesti latautuneen aiheensa takia.
Aluksi väreissä kuvatussa epilogissa näytetään, kuinka mies menettää prostituoidun luona täysin järkensä. Hän tappaa prostituoidun ja syyllistyy nekrofiliaan tämän ruumiin kanssa. Suurin osa juonesta kerrotaan takaumina mustavalkoisena kuvatuissa segmenteissä, joissa valotetaan miehen parisuhde-elämää vaimonsa kanssa, heidän työelämäänsä, suhteita tuttaviinsa ja keskusteluja psykiatrin kanssa. Uniosuudet ovat puolestaan häiriintyneen jännittyneitä.
Bergman kuvaa tässä teoksessaan hienosti, kuinka sinänsä varsin moitteetonta ja
suhteellisen onnellista elämää elävä ihminen voi hajottaa minänsä täysin, monista elämän
rajamailla kytevistä pikku pulmista johtuen.
Filmin lopetus on harvinaisella tavalla samalla “cool” ja koskettava. Bergman ei onneksi edes tavoittele imelää pintaa. Katsojalle annetaan kokonaisuudesta vihjeitä niin monesta eri lähteestä, että filmi vaatii ainakin pari katselukertaa, jotta katsoja osaisi yhdistää palapelin pienimmätkin osat oikeille paikoilleen. Kerronta on suurimmilta osin
varsin minimalistista, mutta en osaa sanoa yhtään kohtausta, joka olisi millään tavoin rytmitystä häiritsevä. Jälleen kerran Bergman palkitsee kärsivälliset katsojansa.
nimimerkki: AP
