Kun katsoo Minna Haapkylän voimakasta eläytymistä Kuulustelun päähenkilön, vakoojaksi syytetyn Elinan rooliin, käy selväksi, mistä syystä hänet palkittiin tästä työstä Jussilla. Haapkylä ei kuitenkaan ole ainut, joka loistaa Kuulustelussa. Tämä on näyttelijöiden elokuva, kameran edessä toimivien ihmisten varaan pystytetty rakennelma.
Jo Elinan ensimmäistä grillaussessiota todistaessa tekisi mieli huutaa: Bergman on kuollut – eläköön Bergman! Jörn Donner on ohjannut elokuvan, joka muistuttaa tyyliltään paljon hänen edesmenneen ystävänsä, ruotsalaisen ohjaajalegenda Ingmar Bergmanin myöhempiä töitä. Kuulustelu on kaikesta liki alasti riisuttu kuin poliisin valokuvattavaksi tuoma Elina. Se on toteava, dokumentaristinen elokuva, jossa käydään läpi tämän naisen tarkoitus ja aikeet likipitäen yksien ja samojen neljän seinän sisällä. Paikoin tuntuu, kuin elokuvan sijaan katsoisi pienelle näyttämölle lavastettua teatterikappaletta. Kamera on kuin permanto, joka ei liiku. Sen staattisesta silmästä on vastannut dokumenteistaan tunnettu Pirjo Honkasalo. Miksi hän on valinnut tällaisen kuvaustavan tähän yhteyteen, on hämmentävää. Olli Soinion käsikirjoituksessa on paljon tekstiä, mikä tekee Kuulustelusta raskaan. Kun kamerakin on juurtunut paikoilleen, elokuva vaikuttaa todellista pidemmältä – vaikka näyttelijät ovat upeita.
Elinan, eli oikeammin Kerttu Nuortevan, tarina on huikea. Donner ei kuitenkaan ole tehnyt aiheesta seikkailuelokuvaa, vaan puhtaan draaman. Kun elokuva on niin minimalistinen, ettei edes Pedro Hietas-fanien kannata hyppiä kuin riehaantuneet jänikset hänen siihen kirjoittamansa scoren vuoksi (siitä saisi ehkä singlen, ei albumia), ollaan äärirajoilla. Näyttelijöiden ilmaisutaito nousee tuossa pisteessä niin tärkeäksi, että jyvät erottuvat akanoista ehdottomasti. Mutta Donnerin näyttelijävalinnat ovat kaikki ilahduttavia; topakkaa Kumeniusta esittävä Lauri Nurkse esimerkiksi onnistuu olemaan täydellinen yllätys. Hetkinä, joina Haapkylä hiukan haparoi vanhahtavalta suomifilmitekstiltä kuulostavan dialogin kanssa, Nurkse on Kumeniuksessaan kuin lapamato ja antaa vastanäyttelijälleen hienosti tukea kuin mm. Hannu-Pekka Björkman tai Marcus Groth myöhemmin. Näistä kahdesta muuten jälkimmäinen, “yksinappista” Kastaria esittävä Groth, on hienovireisyydessäänkin kuin jonkinlainen Donnerin alter ego. Hurmaavan kirjallisuusmiehen osa vaikuttaa sellaiselta, jossa Donnerin olisi voinut nähdä itsensäkin – nuorempana.
Kuulustelun dokumenttimainen tunnelma hämää katsojaa. Miten kaikki todellisuudessa meni, ja mikä on elokuvantekijöiden mielikuvitusta, voi olla hankala hahmottaa. Nuorteva oli olemassa, mutta mitä ja miten hän kuulusteluissa kertoi, on kuvaamatta jäänyt dokumentti. Donnerin elokuva on kuitenkin kiehtova yritys koota Nuortevan tapauksesta kinemaattinen elämys. Olkoonkin, että staattinen kamera ja tv-elokuvamaisuus tekevät tarinasta matavan ja kolhon. Yli 60-vuotiasta koeyleisöä tämä tyyli ei silti tuntunut haittaavan. He eivät loistaviksi kehumiltaan näyttelijöiltä elokuvan mahdollisia heikkouksia edes noteeranneet.
DVD:n lisukkeena on tarjolla kolme haastattelua ja yksi elokuvasta poistettu kohtaus. Minna Haapkylän, Jörn Donnerin ja historiantuntija Ohto Mannisen puheenvuorot ovat kaikki antoisia. Donner on erityisesti omassa ja Ohto Mannisen puheenvuorossa saanut luotua sellaisen rennon takahuone-ilmapiirin, että katsoja voi tuntea olevansa kuin vakoilemassa yksityiskeskustelua. Mikäpä sen sopivampaa lisämateriaalia tällaiselle leffalle.
