Joskus pari vuotta sitten JIM-kanavalla pyörinyt Ongelmia paratiisissa herätti mielenkiintoni heti kun avasin tv:n etsien sunnuntaisen krapulapäivän viihdykettä. Vaikka sarjan teemat eivät ole mitenkään keveitä, onnistui se kummasti myös toimimaan tällä tasolla. Banged up Abroad välittää hieman erilaista matkailumainontaa, johon olemme tottuneet. Tuskin se kuitenkaan kasvattaa turistimäärää paikoissa, joista nämä ihmiskohtalot ovat pelastuneet.
Arvostelen nyt kauden toisen tuotantokauden, jonka sisältämistä jaksoista liikkuu Internetissä erittäin ristiriitaista tietoa, mutta tutkinnan jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että olen katsonut oikeat jaksot ja niitä myös oikean määrän. Dokumentaarinen sarja kertoo ihmisistä, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin ulkomailla. Jotkut ovat hölmöilleet itsensä liriin huumeiden kanssa, jotkut ovat viettäneet unelmalomaa tai olleet työmatkalla, mutta tilanne on muuttunut yllättäen panttivankidraamaksi. Rähinää ja sydämenlyöntejä on syntynyt Koreassa, Ugandassa, Filippiineillä, Bangladeshissa, Kuwaitissa, Tsetseniassa, Intiassa, Pakistanissa, Perussa, Malesiassa, Taiwanissa ja Equadorissa.
Jos pelkäät matkustamista ja vieraita kulttuureita ja paikkoja, et ainakaa pelkää niitä vähemmän katsottuasi Ongelmia paratiisissa. Sarjan henkilöt edustavat ääriesimerkkejä siitä, millaisia vaaroja tietämättömyys ja huono tuuri aiheuttavat länsimaalaisille etenkin kehitysmaissa. Nämä henkilöt ovat siinä mielessä onnekkeita, että ovat kertomassa meille kokemuksistaan, eivätkä mestattuina kenenkään tietämättömissä. Eräässä jaksossa vilahtaa myös kaksi suomalaista, Risto Vahanen ja Seppo Fränti, jotka olivat kaapattuina Jolon saarella, Filippiineillä vuonna 2000 Abu Sayyaf –sissien toimesta.
Ongelmia paratiisissa esittää dramatisaatioiden avulla jokaisen tapauksen. Välissä tapahtuman kokenut tai kokeneet henkilöt kertovat kokemuksistaan, eikä ohjelmassa ole erillistä juontajaa. Henkilöt ovat useimmiten kotoisin Isosta-Britanniasta tai Yhdysvalloista. Dramatisaatiot ovat, tai ainakin näyttävät olevan, kuvattu jokaisessa kohteessa ja luonnollisessa ympäristössä. Tunnelma on hyvin realistinen, näyttelijät muistuttavat esikuviaan ja itse pahikset puhuvat omaa kieltään.
Parasta on kuitenkin ihmisten tarinat ja se, miten niihin pystyy eläytymään. Vaikka ns. huumeurpoille ei heru sympatiaani, niin on erittäin mielenkiintoista seurata miksi ja miten he nyt ovat kameran takana, vaikka teoriassa heidän kuuluisi olla lukittuina vankilassa lopun ikäänsä. Ongelmia paratiisissa näyttää, miten vahva ihmisen selviytymisen halu voi olla. Kun tilanne näyttää mahdottomalta ja mielenterveys varisee, niin jostain löytyy se pieni ääni, joka sanoo, että vielä pitää jaksaa ja toivoa. Mikä erikoisinta, joskus sorretulta löytyy myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat ajaneet heidät siihen tilanteeseen.
Bisarri ihmismieli osoittaa sopeutumiskykynsä niin viidakoissa kuin kylmässä kellarivankilassa jossain päin Groznya. Pitää edelleen kuitenkin muistaa, että matkailu avartaa.
