Tässäpä harvinaisen hieno elokuva. Käsikirjoittaja-ohjaaja Sofia Coppolalle olisi kuulunut siitä akatemialta muutakin kiitosta kuin se yksi Oscar, mutta sekin on jo saavutus.
Käännöksessä elokuvasta ei häviä juuri mitään. Itse asiassa leffan kuvakieli, kaikki sanattomat hetket ja katsojan korviin kantamattomat supinat kertovat jo enemmän kuin viisitoista ja puoli tavallista Hollywood-rainaa. Jokainen, joka on käynyt vieraassa suurkaupungissa tai viipynyt siellä pitempään, tietää kuinka vähän se oikeastaan voi antaa. Varsinkin, jos riemua pitäisi repiä ihan vain yksikseen.
Lost in Translationin kaksi päähenkilöä ovat Charlotte (Johansson) ja Bob (Murray). Charlotte on valokuvaajan nuorikko, Bob taas the Bob Harris, iso amerikkalainen tähti ja lähes 30 vuotta avio-onnesta (?) nauttinut perheenisä. Tapahtumapaikkana toimii ensisijaisesti ylväs japanilainen hotelli, jossa sekä Charlotte että Bob viettävät unettomia öitä. Toinen ikävöi miestään, toinen odottaa kuvausten päättymistä. Tylsää? Njet, kiitos pienieleisen Bill Murrayn, joka tekee surkuhupaisasta ajoittain miltei hulvatonta.
Murrayn lisäksi myös tuore kasvo Scarlett Johansson tekee ensiluokkaista työtä roolissaan. Ikkunasta tuijotteleminen on toki yksinkertaista, mutta senkin voi tehdä lopulta niin kovin monella eri tavalla. Johanssonin hahmon miestä, Johnia esittävä Giovanni Ribisi ei hänkään ole huono. Ongelmana on lähinnä hahmosta puuttuva syvyys. Kun mies on aina lennossa ja hänen ystävänsäkin ovat sellaista pinnallista sakkia kuin Anna Fariksen esittämä filmidiiva Kelly, ei tyypistä oikein saa otetta. Tästä huolimatta, edelleen, hieno elokuva.
