“This is one of the pictures that made me march into Jack Warner and ask for more money again. You can’t believe what this one was like. I had a part that somebody like Bela Lugosi or Boris Karloff should have played. I was this doctor, brought back to life, and the only thing that nourished this poor bastard was blood. If it had been Jack Warner’s blood or Harry’s or Pop’s, maybe I wouldn’t have minded as much. The trouble was, they were drinking mine and I was making this stinking movie.” – Humphrey Bogart
Voi veljet ja siskot, miten olenkaan odottanut tilaisuutta päästä kirjoittamaan sanasen tästä uskomattoman hienosta ja aliarvostetusta taideteoksesta. The Return of Doctor X:llä ei nimestään huolimatta ole yhtään mitään tekemistä sen ensimmäisen kanssa, mutta koska se edellinen oli kaupallinen menestys, oli vain ajan kysymys milloin “franchise” päätettäisiin kyynisesti herättää uudelleen henkiin ja kassaa kartuttamaan vanhojen hyvien aikojen hengessä. Alkujaanhan tämä oli leivottu Boris Karloffille ja Bela Lugosille, mutta kaksikon vetäydyttyä projektista Warnerit pakottivat tilalle itsensä [u]Humphrey Bogart[/u]in, joka oli pestistä niin häpeissään, että kieltäytyi puhumasta siitä lähes koko lopun ikänsä.
Tällä kertaa tarina kertoo suurkaupunkia riivaavista salaperäisistä vampyyrimurhista, joiden tunnusomaisena piirteenä uhrin rintakehä on leikelty auki ja veri imetty tyhjiin. Alussa juppitoimittaja sattuu astumaan kuuluisan näyttelijättären kämpille, vain huomatakseen diivan makaavan kuolleena huoneistonsa lattialla. Poliisien saapuessa paikalle raato on kuitenkin kadonnut mystisesti rikospaikalta ja ilmestyy myöhemmin elossa kiistämään kaiken. Töistään potkut saanut nuori toimittaja päättää lyöttäytyä yhteen paikallisen skeptisen lääkärin kanssa saadakseen selkoa mystiseen tapahtumaketjuun.
Täytyy jo näin aluksi myöntää, että kaiken sen negatiiviselta kalskahtavan, mitä tästä olin etukäteen kuullut, antoivat odottaa jonkinlaista halpahintaista camp-kalkkunaa, mutta oikeasti The Return of Doctor X on kaikkea muuta – ainakin osittain. Jo ensimmäisistä kuvista lähtien tulee esimerkiksi täysin selväksi, että tässä liikutaan tuotantoarvoiltaan täysin eri sfääreissä kuin siinä ensimmäisessä; pelkästään tekijöiden välineet ja osaaminen ovat ottaneet huimia edistysaskeleita sitten sen alkuperäisen [movie]Doctor X[/movie]:n. Debyyttiohjaaja Vincent Sherman tarjoilee tiimeineen heti alkajaisiksi nättejä kamera-ajoja, dramaattisia kuvakulmia ja tyyliteltyjä varjoja kuin paremmassakin noir-leffassa, mutta eipä loppukaan elokuva ainakaan visuaalisessa mielessä siitä juuri sen huonommaksi käy.
Jos The Return of Doctor X:ssä jotain oikeasti on pahemman kerran vialla, niin Lee Katzin ja William J. Makinin kynäilemä halpahintainen käsikirjoitus, jossa ei parhaimmillaan tunnu olevan minkäänlaista päätä eikä häntää. Yhdessä kohtaa esimerkiksi kaksikko päättää mennä selvittämään murhaa kun toisilla miehistä pitäisi olla treffit naisystävänsä kanssa. Ongelma tietysti ratkaistaan ottamalla emäntä mukaan reissulle, jossa tämä saa luvan istua yksin tuntikausia autossa herrasmiesten hoitaessa sillä aikaa kaikki jännittävät työt nuoria naisia jahtaavan murhaajan hilluessa vapaalla jalalla, mutta eipähän tarvitse kauniimman puoliskon ainakaan kotona istuskella.
Toisessa kohtauksessa toimittaja löytää näyttelijättären ruumiin asunnosta ja soittaa huolettomasti poliisille laskien leikkiä tämän lemmikkiapinasta kuin kyseessä olisi mikä tahansa rutiinikeikka, kuin kuolleita ruumiita ja pitsiin puettuja lemmikkiapinoita tulisi vastaan harva se päivä. Toinen samanlainen nähdään kohtauksessa, jossa kaksikko päättää käydä avaamassa teloitetun murhaajan haudan. Tässä kohtaa dialogi on ihan kirjaimellisesti luokkaa:
“Mennään ryöstämään hauta.”
“Okei, mennään heti!”
Kun hauta on avattu, arkku luonnollisesti jätetään sellaisenaan avonaisena maan päälle kenen tahansa löydettäväksi ja häippästään vain normaalisti paikalta. Myöhemmin poliisi sitten saapuu pidättämään kaksikon haudanryöstöstä. Tämä on siis ihan oikea tarinan sisäinen pointti.
Sitten on tietysti kohtaus, jossa Bogartin esittämä hahmo ampuu toista hahmoa rintaan. Sankarimme saapuvat ja poistuvat yhtä nopeasti paikalta jättäen haavoittuneen toverinsa vain tekemään kuolemaa, vinkaten vain ohimennen jonkun nimettömän sivuhahmon soittamaan ambulanssin. Sinä aikana Bogart onkin jo ehtinyt teleporttaamaan muutamassa minuutissa toiselle puolelle kaupunkia ja sankarimme säntäävät tämän perään päätä pahkaa kaasu pohjassa.
Kirjallisesti kasassa on siis mitä hölmöin tekele. Tiettävästi Bogart raivostui pelkästään käsikirjoituksen luettuaan niin paljon, että käväisi vaatimassa Warnereilta välittömästi lisää palkkaa ennen kuin suostui jatkamaan kuvauksia. Bogartin itsensä kunniaksi on kuitenkin mainittava, ettei miehen todellisuudessa olisi tarvinnut ollenkaan häpeillä roolisuoritustaan, sillä Bogartin itsensä näyttelyssä ei varsinaisesti ole mitään erityisiä vikoja, pieniä taikka suuria. Eräässä toisessa lähteessä mainittiin varsin osuvasti, että tämä leffa muistuttaakin hämmästyttävän paljon jotain Salaisten kansioiden klassista perusasetelmaa, mutta toisin kuin siinä, tässä itseironinen huumori taitaa olla lähinnä tahatonta sorttia.
Olen varmaan melkoinen outolintu nyt, mutta itse sain todella paljon nautintoa The Return of Doctor X:n katselusta. Käsittämättömän tyhmä käsis ja pölhö dialogi yhdistettynä suuruudenhulluihin tuotantoarvoihin nyt yksistään riittävät takaamaan, että tällaisesta viihteestä pystyy iloitsemaan sopivassa mielentilassa vähän yrmympikin kämy. Tästä saisikin varmaan tehtyä loistavan juomapelin kylmien perjantai-iltojen iloksi hyvässä seurassa nautittavaksi.
