Showtimen Borgias alkoi pari vuotta sitten räväkästi: Jeremy Ironsin valovoimaisen pääosasuorituksen johdolla sarja hurmasi katsojat rynnien ”paavin valtuuttamana” ja onnistuneesti veljiensä, kuten vaikkapa Tudorsin, reviirille. Kakkoskaudelle hurmos ei kanna.
Jumala armahtaa, mutta Borgiat eivät -iskulauseella etenevä kymmenen jakson jatkumo on menettänyt raikkaan uutuudenviehätyksensä. Se toistaa opittua kaavaansa sokeasti: kas, tähän pala historiallista draamaa komeine puvustuksineen, päälle siivu herrassukujen valtapeliä, toinen siivu seksiä (valtapeliä sekin?) ja kevennyksen jälkeen annos perheen kulisseissa kuohuvaa veljesvihaa. Kuohunta jää tosin rutinoitumisen myötä välähdyksiksi. Hidas tempo alkaa vaivata, kun sanottavaa ei enää ole. Keskeisiä hahmojakin on niin vähän, ettei sarjaa katso pelkän ns. hahmokiintymyksen takia.
Vaikka paavi Rodrigon osuus pienenee ykköskaudelta, show on silti Jeremy Ironsin. Colm Feoren kaunaa kytevä suoritus Della Roverena on hyvä vastavoima, joka pitää valtasodan käynnissä. Paavin Lucrezia-tytär on jälleen silkkaa kauppatavaraa suvun mammonakeplotteluissa, mutta Holliday Grainger pitää hahmonsa sopivasti viattoman teinin ja kieron vampin välimaastossa, mysteerinä. Suurien sanojen ja pienten tekojen miehen eli sotaherra Juanin osalta kehuttavaa ei puolestaan löydy. Vaikka David Oakes jopa parantaa osassaan, katsoja toivoo läpi kauden, että joku pistäisi tuon oopiumin löytäneen ja sukupuolitaudin runnoman Borgia-kurjimuksen hengiltä.
Borgiat, maan ja taivaan valtiaat on kakkoskaudellaan niin tasainen ja laiskanpulskea, ettei se valloita maita eikä taivaita. Toivottavasti se älyää paastota tovin ennen kuin palaa (kuin pensas?) kuvioihin. Kolme varttia tyhjäkäynnillä käyvän kausifinaalin viimeisissä minuuteissa on ainakin ainesta kasata joukot parempaan kuosiin päätöskautta varten. Ja tehdä nimestä Borgia taas synonyymi moraalittomuudelle ja riettaudelle.
