Elokuva-ala elää jatkuvasti trendien vietävänä. 1990-luvun alku synnytti Coppolan ohjaaman Bram Stokerin Draculan innostamana vanhojen kauhuleffojen uudelleenlämmittelyn kauden. Moni kauhuklassikko sai osansa maniasta, ja niinpä remake-listalle pääsi myös ikisuosikki, Mary Shelleyn 1800-luvulla kirjoittama Frankenstein.
Koska nuori pohjoisirlantilainen näyttelijä Kenneth Branagh oli tehnyt 1989 jättimenestykseksi osoittautuneen ohjaajadebyyttinsä (Kuningas Henry V), hän sai kunnian ohjata Shelleyn teosta lähimpänä olevan elokuvaversion. Budjetti oli aikaansa nähden massiivinen ja nimet De Niro, Holm, Cleese ja Bonham Carter kertovat paljon näyttelijäpuoleen tehdyistä satsauksista. Tuottajien joukosta löytyvät niin Coppolan kuin De Nironkin nimet.
Branagh on aina osoittautunut taipumuksia Valtavaan Teatraalisuuteen ja shakespearelaiseen voimaan, tästä todisteena esim. vuoden 1996 Hamlet-versiointi, ja sitä samaa hän änkee myös Frankensteinin tarinaan. Vaikka alkutekstien jylhä musiikki ja alkukohtauksen suorastaan kotisohvalle tunkeva ja turruttava kylmyys lupailevat loistavaa leffaa, niin Branaghin tyyli on lopulta se, joka turruttaa katsojan mielen. Kaikki on kuitenkin hyvin vielä, kun terävän ironisesti nimetty Victor alkaa hurjan tarinansa.
Frankenstein floppasi myös lippuluukuilla, ainakin huimiin odotuksiin nähden, eikä se ole mikään ihme. Branagh, joka näyttelee Victor Frankensteinin osan ja toimii siis ohjaajana, tekee kaiken melkein oikein ja useimmiten melkein oikein on valovuosien päässä oikeasta. Victorinsa kanssa mennään metsään siinä mielessä, että Shelleyn luoma hulluutta hehkuva tiedemies tuskin olisi keikaroinut yhtä sädehtien kuin mitä nyt nähdään. Varsinkin luomiskohtauksessa herran OlenIlmanPaitaaKatsokaaLihaksiani-veto on äärimmäisen kaukana siitä kurjuuden, epäuskon ja mieleen salaa syöpyneen jumaluuden mielialasta, jota tiedemiehen pitäisi edustaa. Yhtä lailla kaukaiseksi jää goottiromantiikkaan filmografiansa perusteella mieltyneen Helena Bonham Carterin suoritus. Se on sääli, sillä Branaghanin tuolloisen naisystävän suoritus ei ole hassumpi, ja sivuun sysättynäkin osa pursuaa ko. näyttelijättärelle tyypillistä mystistä hehkua.
Robert De Niro tiivistää leffan melkein oikein -asenteen hirviön osassaan. Vaikka mestarinäyttelijä tekee maailmaan väärällä tavalla ponnahtaneesta oliosta tuntevan ja kipeän olion, niin parin Oscarin miehen karisma jää meikkien taa eikä 1.77-metrinen varsikaan edusta parhaiten kirjan lähes kahden ja puolen metrin korkeuteen yltävää jättiä. Frankensteineista kuuluisimmalla eli Boris Karloffilla ei hänelläkään toki ollut mittaa paljon ja Borisin kohtalona oli lisäksi Whalen version (1931) tietyn koomisuuden alle jääminen, mutta näky on ikimuistoisempi kuin De Niron lähinnä arpista teurastajaa muistuttava jäppinen. Ts. hahmon kerran kuolleeseen lihaan vangittu lapsenomaisuus ja moraalikäsitteiden totaalinen puuttuminen (syntymätavasta johtuen) jäävät taka-alalle. Surun, rappion ja joukkoon kuulumattomuuden Robert sen sijaan saa esitettyä harhaillen kylmien metsien keskellä yksin.
Frankensteinin kirjalle uskollisin versio ei sekään onnistu vakuuttamaan katsojaansa. Leffan tehostekohtaukset ovat heikosti tehtyjä (mm. tulikohtaus lähinnä kylmettää tunnelmaa) ja Patrick Doylen mahtipontinen monotoninen musiikki on kärsinyt inflaatiosta jo siinä vaiheessa, kun lopun kuolettavan dramatiikan pitäisi tintata vasten kasvoja. Toisaalta myös siinä onnistutaan melkein. Osa siitä alkuperäistarinan tuhon ja epäonnistuneen jumalaisuuteen kurkottamisen tunteesta välittyy kyllä perille asti, eikä elokuva ole lainkaan huono. Korkeintaan tylsä sen vasta kerätessä virtaansa itse ”päätapahtumia” varten. Toisaalta on myönnettävä, että aiemmin mainituista syistä Frankensteinin hirviön lopulta herätessä maailmaan (oudon homoeroottisissa limapainitunnelmissa!) mystisyys latistuu ja seuraa liukuminen pelkkään Branagh-paatoksen luvattuun maahan. Plussaa tuovat ehdottomasti Victor Frankensteinin kuolleesta äidistä muodostaman pakkomielteen esiintuominen sekä useat irralliset pätkät täynnä tunnetta, jota soisi vielä jonakin päivänä näkevänsä koko Frankenstein-aiheisen leffan keston ajan. Moiseen kykenevien listaa pohtiessa mieleen tupsahtaa ainakin Bonham Carterin nykyinen siippa, Tim Burton…
