Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Superstition eli Noita on vuonna 2001 valmistunut pieni brittiläinen leffa, joka taiteilee telepatian tuntemattomalla maaperällä.
Kun nyt maaperän pariin päästiin, niin todettakoon, että leffan päähenkilö, 19-vuotias brittityttö Julie, tallustelee Italian maaperällä muistellen kaihoisasti brittiläisiä pullia (aina niillä on ruoka mielessä!) ja toimien babysitterinä. Synkkä menneisyys painaa Julien harteita alas, ja isäntäperheiden miespuoliset jäsenet tuntuvat retkahtavan tytön vaaleisiin kutreihin turhankin helposti. Kun vielä toistuvat ja mystisesti syttyvät tulipalot tuntuvat rasittavan Julien elämää, niin eipä kovin hyvin mene. Pienen lapsen hengen vaatinut tulipalo vie Julien oikeuteen epäiltynä tuhopoltosta ja murhasta.
Superstition on yhdistelmä tavanomaisen kankeaa oikeussalidraamaa, Stephen Kingin Firestarteria ja lopulta leffa väittää vielä perustavansa osan tapahtumista todellisuuteen. Olisi kiva tietää, mikä väljähtyneenmakuisessa leffailussa nyt sitten oli tosiosiota. Se ainakin on selviö ja tosi, että Superstition on kertakäyttökamaa ja että K. Hopen debyytissä tarina polkee paikallaan kuin mummo kuntosalilla: hengästyneenä ja itse ylpeänä saavutuksistaan.
Pelastuksena, jos moista termiä tohtii käyttää, toimii perusvarman duunin tekevä pääosakaksikko. Sienna Guillory on ehkä kymmenisen vuotta liian vanha rooliinsa, mutta moiseenhan näkyyn olemme tottuneet jo 90-luvun hirveiden teinisarjojen osalta. Toisin kuin ysäriteinixien päähenkilöillä, Siennalla on tavattoman surullinen ilme ja kyllähän muutkin pienet eleet kasvattavat syytetyn penkille eksyneen tyttösen epätietoisuutta. Mark Strong on nimensä mukaisesti vahva: kalju kiiltäen britti muistelee edesmennyttä vaimoaan ja taistelee syyttömäksi epäilemäänsä tyttöä vapaaksi. Muutapa leffa ei sitten tarjoakaan. Välipala yliluonnolliseen tykästyneille.
PS. Brittiperinteitä kunnioittaen välissä muistetaan pitää teetauko (cup of tea, once again!), jonka aikana ehtii käydä vaikka vessassa. Kätevää.
