Englantilainen potilas on mielestäni klassinen esimerkki voiton maksimoinnista oikein viimeisen päälle. Jo peruselementit, menestys romaanin rakkaustarina, sota-aika, eksoottinen miljöö ja massiivinen kesto, kertovat kaiken. Joskus idioottivarmat palikat kyllä toimivat. Tässä tapauksessa rajoilla heilutaan epätasaisella maaperällä.
Kaiken huomioon ottaen tämä vuoden 1996 Oscareiden hamuaja, on pienoinen pettymys. Leffa junnaa paikoillaan käsittämättömän kauan. Minkäänlaisia jännitteitä ei oikein päästä synnyttämään vasta kuin tunnin töllistelyn jälkeen. Toisaalta juuri tällainen Britti-imperialistien ja muun vastaavan seurailu on aina ollut aika vastenmieleista ja erittäin pitkäveteistä katseltavaa. Tältä ei todellakaan vältytä tälläkään kertaa.
Juoneltaan elokuvan aineksista olisi tietenkin vaikka mihin. Elokuvan kerronnalliset kaksi tasoa kuitenkin onnistuvat myös puuduttamaan. Lento-onnettomuudessa henkitorissaan oleva lentäjä kertoo sairaanhoitajalleen oman tarinansa. Samalla seuraamme hoitsun edesottamuksia sodan viime metreillä. Totta kai tarinat myös sitoutuvat toisiinsa…
Ralph Fiennes näyttää jotenkin liian sliipatulta kaverilta (siis ennen onnettomuutta olevissa tapahtumissa), jokin hepun roolissa vaan ei toimi. Naiset vetävät tässä leffassa pisteet kotiin. No, ei ihme, kotiäidithän menettävät tälle leffalle sielunsa takuuvarmasti. Näin on suunniteltukin, epäilemättä.
Kuvaus elokuvassa on erittäin hienoa. Hiekka-aavikot ja pieni sotatilakuvaus ovat hienoa katseltavaa. Kuitenkin mitään suuria tunnepurkauksia ei katsoja pääse kokemaan. Oscarit pläjähtivät leffalle ohjauksesta, kuvauksesta ja monesta muusta, onneksi päänäyttelijät säästettiin kunnialta. Kun kuitenkin ottaa huomioon, että tämä raina vei parhaan elokuvan tittelin maanmainiolta Fargolta, itku ei ole kaukana.
