Jack Murphy on vanhan koulukunnan kyttä, vastarannan kiiski, kovanaama ja kaikinpuolin tiukka jätkä, jolla ei juuri nyt mene hyvin. Vaimo on jättänyt, ja strippaa kiimaisille dokuille baarissa joka ilta. Tanssitaidetta, kuulemma. Eikä Murphyllä ole liikaa kavereitakaan, paitsi tietysti ne tavalliset, mitkäs niiden nimet nyt oli… Jack Daniels, Smith ja Wesson? Just ne. Ja ihan kuin ei miehellä olisi vielä siinä tarpeeksi ongelmia, murhaaja, psykopaattinen akka, jonka Murphy joskus vuosia sitten heitti häkkiin, pääsee ihmisten ilmoille, mielessään vain yksi ajatus: Kosto. Ja varsin inhottava, ovela sellainen. Pian on Murphylla perässä sekä järjestelmällisesti ja kylmästi murhaava nainen, mafia JA työkaverit! P**kele!
Elettiinpä 1960, 1970 tai 1980-lukua, ei Bronson välty raadoissa kahlaamiselta ja verenroiskeilta. Pelkkä väkivaltahan ei aina elokuvaa tee, mutta jos väkivallan lähettiläänä on Charleksen tapainen kovis, jos väkivalta on tyylikästä ja jos filkka on taitavasti (tai vaihtoehtoisesti tarpeeksi taitamattomasti) kasattu ja toimiva paketti, niin mikäs siinä on katsoessa. Jokaisella elokuvafanilla on omat, oudot mieltymyksensä, ja kaikilla ihmisillä ns. “pahat nautintonsa.” Ihmisen perustarpeiden (heh heh) lisäksi listaisin noihin itselläni kasariactionin, ja ennenmuuta Charles Bronsonin koko filmografian. Murphy’s Law on malliesimerkki loistavasta Bronson-filkasta; Se on harvinaisen viihdyttävä, sopivan roskainen, asenteellinen ja sydämellinen sekä ihanan tyly pätkä, joka kestää varmasti useita katsomiskertoja!
Bronson-pläjäykseksi Murphy’s Law on myös yllättävän humoristinen. Olkoonkin, että vitsit pohjautuvat lähinnä Bronsonin matkassa roikkuvan naisen jatkuvaan kiroiluun ja solvauksiin. Valehtelematta kolme neljäsosaa Kathleen Wilhoiten repliikoista on tätä luokkaa: “Suck a doorknab, you homo!”, “You snot-licking donkeyfart!” jne. Todella, todella kummallista, että naurattaa, mutta naurattaa silti. Hehe. Kovimmat hörähtelyt irroittaa kuitenkin jälleen Viiksi itse, joka innostuu tällä kertaa niin kovasti, että alkaa itsekin laukoa one-lineria. Harvinaista, HYVIN harvinaista.
Käsikirjoituspuolellakin ovat poegat onnistuneet mallikelpoisesti. Tarina ei ole niinkään yllättävä, mutta ei silti aivan yksinkertaisimmastakaan päästä, erityisesti normaalia sarjamurhaajahahmoa vielä reilusti pimeämpi roisto (Carrie Snodgressin suorastaan pelottavan psykoottinen ja vihainen roolisuoritus tekee hahmosta yhden muistettavimmista pahiksista) ja juonta hieman monimutkaistava mafiakytkös keräävät pisteet kotiin. J. Lee Thompson vetää homman kotiin, sanoisiko paremmin kuin rutiinilla, sillä vaikka Lee Thompsonin ohjaamat Bronson-leffat tuntuvat olevan kaikki melkolailla samasta muotista, jokainen on silti selkeästi oma kokonaisuutensa, ja erottuu massasta yksittäisenä filkkana paremmin, kuin monella muulla vastaavalla actionstaralla. Toisaalta, eihän vastaavia actionstaroja ole olemassakaan.
“I told you: Don’t fuck with Jack Murphy!”